Johdanto

Meille useimmille on tuttu H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. Se kertoo turhamaisesta keisarista, joka ei välittänyt oikeastaan mistään muusta kuin uusista, kauniista vaateista. Hän näyttäytyi alamaisilleen vain esitelläkseen uusia vaatteitaan.

Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He sanoivat olevansa taitavia kankureita ja valmistavansa keisarille uudet vaatteet taikakankaasta. Kankaalla oli muka sellainen ominaisuus, että sitä ei saattanut nähdä sellainen ihminen, joka oli typerä tai kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä.

Keisari halusi ehdottomasti uudet vaatteet moisesta kankaasta. Niiden avulla hän saisi kaiken hyvän lisäksi selville sen, ketkä hänen alamaisistaan olivat typeriä ketkä viisaita. Kankurit pantiin oitis töihin.

Keisari olisi halunnut työn kestäessä mennä katsomaan valmistuvaa kangasta, mutta hän ei uskaltanut, kun muisti kankaaseen liittyvän taikuuden. Hän pelkäsi, ettei näkisikään kangasta ja paljastuisi siten typeräksi. Niinpä hän lähetti vanhan ministerinsä asialle. Tämä teki työtä käskettyä.

Kankureiden luona ministeri ei tietenkään nähnyt minkäänlaista kangasta, vaikka nämä olivat koko ajan valmistavinaan sitä. Ministeri parka ei mitenkään voinut kertoa, ettei nähnyt kangasta. Hänen oli pakko kehua ja ylistää kangasta niin kankureille kuin keisarillekin. Toinenkin virkamies lähetettiin varmuuden vuoksi asialle. Sama toistui. 

Lopulta keisarin oli itse nähtävä kangas. Varmuudeksi hän otti mukaansa muitakin arvostamiaan miehiä, jotka kaikki kilvan kehuivat kangasta. Keisari oli kauhuissaan, kun ei nähnyt kangasta. Oliko hän typerä ja kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä? Keisarikaan ei voinut muuta kuin yhtyä ylistämään kangasta. Hän halusi ehdottomasti, että tuosta kankaasta valmistettaisiin hänelle uudet vaatteet.

Koitti päivä, jona keisarin oli määrä näyttäytyä uusissa vaatteissaan kaupunkilaisille. Myös kaupunkilaiset olivat kuulleet kankaaseen liittyvästä eriskummallisesta taikuudesta. Keisari lähtee juhlakulkueessa kaupungille. Hoviherrat kantoivat hänen olematonta laahustaan. Keisarin uudet vaatteet herättivät ihastusta, jollaista ei aikaisemmin oltu koettu, sillä kukaan ei halunnut paljastua typerykseksi.

Yhtäkkiä kansalaisten joukosta kuuluu pienen lapsen huudahdus: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” Ja pian koko kansa toistaa samaa. Keisarin selkää karmi, mutta hänen oli kestettävä tilanne loppuun asti. Hän ojentautui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat olivat kantavinaan hänen laahustaan.

Kaikilla hyvillä saduilla on opetus. Mikä on tämän sadun opetus?

Keisari oli turhamainen, itsekeskeinen ja huomionkipeä. Hän oli arka omasta arvostaan, epävarma ja pelkäsi kasvojensa menetystä eli häpeää. Keisarin hahmossa kuvataan erästä keskeistä narsistista ongelmaa: minuudeltaan heikon ja itsetunnoltaan epävarman ihmisen häpeäalttiutta ja siihen liittyvää häpeän pelkoa. Siltä voi yrittää suojautua. Tässä se tapahtuu kieltämällä todellisuus eli havainto: mitään kangasta ei ole. Se, mitä häpeää tai se mikä uhkaa häpeällä, täytyy kieltää, kätkeä tai siitä täytyy yrittää päästä tavalla tai toisella eroon.

Sadussa kuvataan myös kuinka häpeän pelko leviää kulovalkean tavoin ja saa lopulta kaikki ihmiset valtaansa. Kukaan ei halua paljastua typerykseksi tai virkaansa kelpaamattomaksi. Häpeän pelko saa suojautumaan kuvitellulta paljastumiselta, joka merkitsisi nöyryyttävää oman arvon ja itsetunnon romahdusta. Sadun pieni lapsi, joka ei vielä ole sosiaalistunut pelkäämään häpeää samalla tavalla kuin aikuiset, uskaltaa luottaa omaan havaintoonsa: keisarilla ei ole vaatteita.

Häpeästä ja sen alkuperästä

Suomessa erityisesti Pentti Ikonen ja Eero Rechardt (esim. teoksessa Ikonen P., Rechardt E.: Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö 1994) ovat tutkineet häpeää. Laajan kirjallisuuskatsauksen perusteella he  toteavat, että häpeää on laiminlyöty sekä teoreettisessa pohdiskelussa että käytännön kliinisessä työssä. Sen tunnistamisen ja käsittelyn kautta voidaan kuitenkin välttää monia terapeuttisia karikkoja.

Häpeää saattaa olla vaikea tunnistaa, se sotketaan usein syyllisyyteen, johon se on läheisesti kytköksissä. Normaalisti syyllisyys on eriytyneempi tunne kuin häpeä. Se liittyy johonkin tekoon, kun taas häpeä koskettaa koko ihmistä. Me tunnemme syyllisyyttä jostakin aikeestamme tai teostamme, mutta häpeä kohdistuu epämääräisesti itseemme, koko minuuteemme.

Syyllisyys myös tulee helpommin terapeuttisen käsittelyn piiriin kuin häpeä, koska syyllisyyteen useimmiten liittyy tunnustamisen, sovittamisen ja anteeksi saamisen tarve. Jos sen lisäksi terapeutti on neutraali ja moralisoimaton, syntyy ilmapiiri, joka osaltaan helpottaa syyllisyyttä sisältävien asioiden esille tuloa ja käsittelyä.

Häpeän kohdalla tilanne on toinen. Häpeän tunteeseen liittyy tuskallisen voimakas kokemus paljastumisesta ja halu kätkeytyä. Tästä johtuu, että hävettäviä asioita on erityisen vaikea tuoda terapeuttisen työskentelyn piiriin. Lisäksi terapeutin odotus, että terapiassa kävijän pitäisi paljastaa so. avoimesti puhua kaikista mielessään olevista asioista, voi saada häpeäalttiin ihmisen voimakkaasti vastustamaan koko terapiasuhdetta ja -tilannetta.

Syyllisyys ja häpeä saattavat olla monimutkaisella tavalla toisiinsa kietoutuneita. Syyllisyyden paljastuminen saattaa herättää uuden häpeän, häpeän syyllisyydestä. Puolustautumista syyllisyyttä vastaan saattaa motivoida syyllisyyden tuottama häpeän uhka enemmän kuin itse syyllisyyden paljastumisen pelko. Me voimme paeta sekä häpeästä syyllisyyteen että syyllisyydestä häpeään aina sen mukaan kumpaa tunnetta on helpompi kestää.

Me voimme hävetä sitä, että häpeämme. Me voimme hävetä sitä, että olemme ujoja. Me voimme hävetä alemmuuden- tai ylemmyydentuntojamme jne. Me voimme hävetä kaikkea sellaista, joka ei vastaa ihanteitamme tai joka ei vastaa niitä odotuksia, joita koemme itseemme kohdistuvan. Näin häpeä voi muodostaa useampia toisiaan peittäviä kerroksia.

Ikonen ja Rechardt esittävät monien muiden psykoanalyytikoiden tavoin näkemyksenään, että häpeä on ahdistuksen ja masennuksen tavoin perustavanlaatuinen psykobiologinen affektireaktio. Se on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen ja sen perustyyppi on pienen vauvan vierastaminen. Vauva kääntää katseensa kohti lähestyvää aikuista ja havaitsee, että tämä ei olekaan äiti. Vauva kääntää päänsä poispäin ja alkaa itkeä. Odotus äidin kasvoista ja katseesta ei toteudukaan.

Näin määritellen ymmärrämme myös, että häpeä on varhaisempi tunnereaktio kuin syyllisyys. Vasta minuuden eriytymisen ja jäsentymisen myötä syyllisyys eriytyy häpeän tunteesta. Syyllisyydessä jokin teko osoittautuu huonoksi tai tuomittavaksi, ei koko ihminen. Häpeässä ihmisen koko minuus koetaan arvottomaksi ja vastavuoroisuuteen kelpaamattomaksi.

Ikosen ja Rechardtin mukaan häpeä sisältää ainakin seuraavat peruselementit:

1.Havaittuna oleminen vastavuoroisuuden tavoittelun yhteydessä. Esimerkkinä nuori mies, joka paljastaa ihastumisensa tunteidensa kohteelle saamatta sille vastakaikua. Ilmaiseminen ja sen paljastuminen voi tapahtua monilla psykoseksuaalisuuden ja inhimillisten pyrkimysten tasoilla: läheisyyden ja hellyyden kaipuussa, näyttämisessä, katsomisessa, rakkauden kaipuussa, seksuaalisessa haluamisessa, arvostuksen tarpeessa jne.

2.Itsen kelpaamattomaksi kokeminen edellä mainituissa tilanteissa.

3.Itseä ja häpeään liittyvää toista vastaan kääntyminen. Tämä voi ilmetä esimerkiksi toiminnan pysäyttämisenä, poistamisena tai totaalisena lamaantumisena tai narsistisena romahduksena, joka tarkoittaa sitä, että minuutemme menettää itsestäänselvyytensä ja me menetämme mahdollisuuden saada olemassaolostamme mielihyvää ja tyydytystä. Seuraa itseinho tai itseviha, joka jatkuessaan voi muuttua masennukseksi.Toiseen kohdistuessaan tämä voi ilmetä häpeäraivona, toisen vastahäpäisynä tai mitätöimisenä. Ääritapauksissa häpeäraivo voi johtaa veritekoon, esimerkkinä mustasukkaisuussurmat.

Häpeän vaikutukset eivät ole pelkästään negatiivisia. Häpeää voidaan pitää ihmisen sisäsyntyisenä moraalina, joka tosin säälimättä ja armotta opettaa meitä kontrolloimaan ja säätelemään odotuksiamme, olemaan kohtuullisia tai olemaan odottamatta mahdottomia. Se voi kuitenkin pahimmassa tapauksessa tappaa kaiken elävyyden ja syöstä ihmisen vakavaan masennukseen.

Minulla on kokemusta hoidosta, joka alkoi masentuneisuuden hoitona. Kun masentuneisuus alkoi helpottaa, pinnalle nousi häpeä, joka liittyi melkein kaikkeen haluamiseen ja toivomiseen. Häpeää tämä henkilö yritti välttää ilmaisemalla toiveensa ja tarpeensa vasta, kun varmistui siitä, että sai niille myönteistä vastakaikua. Ajattelen, että hänellä masennuslamaannukseen liittyvä turtuneisuus aluksi suojasi häntä häpeän tuskalta. Masennus voi siis toisaalta suojata häpeän kokemiselta.

Perinteisesti häpeä on liitetty minuutta suojaavana tapahtumana erilaisten vietti-ilmausten ja/tai narsististen pyrkimysten paljastumiseen ja niiden epäonnistuneisiin toteuttamispyrkimyksiin. Silloin emme täytä itsellemme asettamiamme odotuksia. Epäonnistumme omissa silmissämme.

Ikonen ja Rechardt kuitenkin laajentavat näkökulmaa tavalla, joka tuo käyttökelpoisen lisän käytännön työhön: vastavuoroisuuden tavoittelun.

Vastavuoroisuuden tavoittelu on peräisin ihmisen viettipohjasta libidosta ja häpeäreaktio sen vastavoimasta kuolemanvietistä, jota psykoanalyysin piirissä on totuttu kutsumaan Thanatokseksi. Libidosta ovat peräisin seksuaalinen halu erilaisine johdannaisineen, katsominen, näyttäminen, lähestymishalu, uteliaisuus, kiinnostus, innostus jne. Libido on voima, joka luo uusia yhteyksiä ja pyrkii laajentamaan minuuttamme. Väljästi sen voi sanoa olevan elämänhalua.

Thanatos pyrkii eliminoimaan pettymystä tuottavan tai turhan psyykkisen pyrkimyksen joko sitä rajoittamalla tai poistamalla tai sitten ohjaamaan sitä tulokselliseen suuntaan kohti tyydytystä ja siten rauhoittumista. Huomattakoon, että Thanatoksen vaikutukset eivät siten aina ole tuhoavia. Thanatos kuitenkin pyrkii aina kohti häiriöistä vapautumista ja rauhantilaa, joskus keinolla millä hyvänsä, esim. tuhoamalla. Siitä nimi kuolemanvietti Thanatos. Voimme sanoa, että Thanatos suitsii libidoa, joka pidäkkeettömänä johtaisi hallitsemattomaan ja siten tuskalliseen levottomuuteen tai kiihtymystilaan.

Eroksen ja Thanatoksen yhteisvaikutuksesta psyykkiset tapahtumat saavat muotonsa. Kaikessa psyykkisessä tapahtumisessa on mukana molemmat. Ilman toista ei ole toista. Eros pyrkii lisäämään vastavuoroisuutta luomalla yhteyksiä ja sen kautta rikastuttamaan elämys- ja kokemusmaailmaa. Thanatos puolestaan pyrkii rauhoittamaan ja poistamaan häiritsevää supistamalla, rajoittamalla, pysäyttämällä tai katkaisemalla yhteyksiä. Painotukset voivat vaihdella suuresti. Esimerkkinä maanis-depressiivinen sairaus. Maniassa Eros hallitsee kaoottisesti psyykkistä tapahtumaa, kun taas depressiossa kuolemanvietti hallitsee sielunmaisemaa.

Takaisin vastavuoroisuuden tavoitteluun. Ikonen ja Rechardt laajentavat viimeaikaisten vauvatutkimusten (esim. Stern) perusteella libidon sisältöä. Libido on syntymästä alkava ja läpi elämän jatkuva tarve löytää vastavuoroisuutta. Vastavuoroisuuden etsimistä tapahtuu itsen ja ulkomaailman välillä pyrkimyksenä löytää vastavuoroinen toinen ihminen. Myös itsen eri osien välillä yritetään löytää vastavuoroisuutta. Se ilmenee sisäisen tapahtumisen sujuvoittamisena ja pyrkimyksenä eheytyä ja laajentua.

Häpeän erityisluonnetta on hämärtänyt se, että se on yhdistetty lähes kaikenlaiseen epäonnistumiseen. Ikonen ja Rechardt yhdistävät sen nimen omaan vastavuoroisuuden tavoittamispyrkimykseen, pyrkimykseen saada oma viesti perille ja toivottu vastaus siihen. Häpeä on se voimakas mielipaha, jota koetaan, kun tavoiteltu tai jo toteutuneeksi oletettu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.

Esimerkkinä ajateltakoon tilanne, jossa näemme kadulla tutun hahmon. kiirehdimme hänen luokseen iloisesti tervehtien. Hänen kääntyessään näemmekin vieraat kasvot.

Kun vastavuoroisuuspyrkimys törmää toisen taholta vastavuoroisuuden puutteeseen seurauksena voi olla ihmisestä ja hänen narsistisesta tasapainostaan riippuen enemmän tai vähemmän täydellinen romahdus. Tämä tapahtuu riippumatta siitä, johtuuko tämä vastavuoroisuuden puute toisen välinpitämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä, vähättelystä tai rangaistuksesta tai vastavuoroisuuteen pyrkivän omasta kömpelyydestä tai tilanteen väärinarvioinnista, siis omasta epäonnistumisesta.

Korostuneet puutteet varhaislapsuuden vastavuoroisessa kanssakäymisessä luovat olosuhteet sellaiselle minuuden kehitykselle, jossa häpeäalttius on suuri ja häpeän tuhoavat muodot korostuvat. Tällainen ihminen voi joutua elämään jatkuvassa häpeän uhassa tai suoranaisessa häpeävankilassa.

Edellä on jo viitattu siihen, että ihmisen narsistinen tasapaino ja hänen minuutensa rakentuneisuus ja vahvuus ovat tekijöitä, jotka ovat merkityksellisiä sen suhteen, kuinka altis hän on häpeäromahduksille tai häpeän tuhoaville muodoille.

Seuraavaksi on paikallaan ryhtyä tarkastelemaan sitä, mitä tarkoitetaan minuuden rakentuneisuudella, narsistisella tasapainolla ja narsismilla.

Narsismi

Aloitan pienellä runolla. Se on Arja Tiaisen teoksessa Palava susi (WSOY, 1977):

Joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.    
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,
Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

Psykoanalyysin piirissä narsismi-käsite on määritelty useammallakin tavalla. Asiasta käydään edelleenkin vilkasta keskustelua. Keskeistä tässä keskustelussa näyttää olevan se, viitataanko narsismi-käsitteellä ihmisen normaaleihin ominaisuuksiin, vai pitääkö se rajata koskemaan vain poikkeavuuksia. Vallitseva käsitys näyttää olevan se, että narsismia pidetään häiriönä. Itse edustan kuitenkin näkemystä, jossa voimme puhua myös terveestä ja normaalista narsismista.

Alusta alkaen ihmiselle on keskeistä suhde itselle tärkeään toiseen ihmiseen ja tämän suhteen tuottama mielihyvä, oli sitten kyse henkisistä tai ruumiillisista tarpeista. Kyse on siis aiemmin puhutusta pyrkimyksestä löytää se vastavuoroinen toinen. Edellä sanottu lienee itsestään selvää. Ihminen syntyy lähes täydellisen avuttomana ja on täysin riippuvainen siitä huolta pitävien aikuisten huolenpidosta. Riippuvuus toisista ei rajoitu vain varhaisiin elinvuosiin, me tarvitsemme toimivia ja vastavuoroisia suhteita läpi elämämme voidaksemme hyvin. Itseriittoisuutta me emme tavoittele. Se on patologinen piirre. Me elämme ja kehitymme ihmissuhteiden verkostossa ja meille on tärkeää siitä saatava tyydytys.

Samalla tavoin kuin meillä on suhteita kanssaihmisiimme, meillä on myös suhde itseemme ja olemassaolomme kokemukseen. Sen me voimme kokea tyydyttävänä ja merkityksellisenä tai ahdistavana ja merkityksettömänä. Meillä on suhde omaan kehoomme ja sen toimintoihin. Meillä on suhde psyykemme eri puoliin, haluihin, tunteisiin, arvoihin, ihanteisiin, kykyihin tai puutteisiin jne. Olemme näin vuorovaikutuksessa itsemme kanssa. Tätä käsittelee narsismin psykologia.

Se on samalla minuuden tai itsekokemuksen psykologiaa. Siinä on kyse sekä minuuden terveestä että epäsuotuisasta kehityksestä. Kun minuuden tunne suurin piirtein kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana on syntynyt, sen suojelemisesta ja ylläpitämisestä tulee ihmisen tärkein tehtävä. Se jatkuu läpi elämän. Vahvaa, tervettä minuuden kokemusta tai itsekokemusta ihminen ei saa syntymälahjana. Se rakentuu vuorovaikutuksessa meille tärkeiden ihmisten kanssa.

Minuuden kokemus pitää sisällään monia tärkeitä itsekokemuksen osia, joista se koostuu. Sellaisia ovat oman fyysisen ja psyykkisen olemassaolon ja sen jatkuvuuden kokemus. Sellainen on kokemus itsestä jotakuinkin selvärajaisena erillisenä olentona, jolla on muista erillinen halu- ja tunne-elämä. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Myös käsitys omista kyvyistä, tiedoista, osaamisesta tai heikkouksista ja puutteista on keskeinen osa minuuden kokemusta. Se on osa itsetuntemustamme.

On tärkeätä, että meillä on suhteellisen jäsentynyt ja ehjä kuva omasta kehostamme, sen rajoista, sen eri osista ja toiminnoista. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei aina ole. Psyykkisten häiriöiden yhteydessä nähdään myös, kuinka kehon kuva voi vääristyä. Esimerkiksi tästä riittäköön vaikeiden anorektikoiden suorastaan harhanomainen vakaumus siitä, että he ovat lihavia.

Kehonkuvan vastine mielen maailmassa on itsetuntemus. Jo antiikin suuri ajattelija Sokrates kehotti suurimpana oppinaan ihmisiä tuntemaan itsensä. Siinä hän näki kaiken elämänviisauden alun. Itsetuntemus ei sekään ole mikään itsestäänselvyys. Erityisesti narsistisissa persoonallisuushäiriöissä nähdään kuinka käsitys omasta itsestä voi monella tavalla vääristyä.

Lapsuudessa minuus ja sen eri osa-alueet kehittyvät kasvuedellytysten ja hoitavan ympäristön vuorovaikutuksessa. Avainasia on toimiva vastavuoroisuus lapsuus- ja nuoruusvuosina. Yleisesti voidaan sanoa, että myönteiset ja tyydyttävät kokemukset vahvistavat minuutta ja siten tervettä narsismia. Sairaudet, pettymykset, puutteet ja epäonnistumiset heikentävät mahdollisuutta minuuden kehittymiseen ja haltuunottoon. Tällaiset vastoinkäymiset rajoittavat ihmisen mahdollisuutta saada olemassaolostaan ja minuudestaan tyydytystä ja mielihyvää.

Narsismia ja sen kehityksen kohtaloita olen pohtinut tarkemmin kotisivuni narsismia koskevassa osiossa.

Tiivistäen ja kokoavasti totean, että terveen narsismin perusta luodaan jo lapsuudessa, ja kokemuksen mukaan avainasemassa on suhteet vanhempiin, lapsuudessa erityisesti äitiin, isää ja muita lapselle tärkeitä aikuisia unohtamatta.

Hyvät edellytykset vahvan narsismin syntymiselle ovat, 

1.kun lapsi omalla olemassaolollaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja tyydytystä.

2.kun lapsi tulee hyväksytyksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

3.kun lapsen kehitystarpeet tulevat riittävässä määrin tyydytetyiksi. Lapsi saa tarvitsemaansa apua ja tukea vanhemmiltaan. Vanhempi täydentää ja korvaa lapsen vielä keskeneräisiä henkisiä ja fyysisiä kykyjä. Voisimme sanoa, että vanhempi toimii lapsen apuminänä.

4.kun lapsen pyrkimykset ja erilaiset itsensä ilmentämiset tulevat huomatuiksi ja saavat arvostusta. Se mikä tulee nähdyksi ja huomatuksi on arvokasta ja hyvää. Lapsen minuus tarvitsee kipeästi mahdollisuutta peilaukseen rakentuakseen. Otan esimerkin vauvaiästä. Lapsella on hyvin varhain pakottava tarve löytää äidin katse. Vauva katsoo äitiä nähdäkseen sen, kuinka äiti näkee hänet. Äidin ilmeiden, eleiden ja kosketusten tarjoamien vihjeiden ja viestien perusteella lapsi vähitellen rakentaa kuvaa itsestään sekä myönteistä että kielteistä.

5.kun vanhemmat myös ymmärtävät lapsensa erillisyydentarpeen, tukevat hänen itsenäistymistään eivätkä sido lasta liiaksi itseensä. On hyvä muistaa, että yksinoleminen on myös kyky, joka ei ole itsestäänselvyys. Se opitaan vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa. Se edellyttää, että meillä on ollut lapsuudessa riittävästi kokemuksia yksinolemisesta turvallisen aikuisen läsnäollessa.

6.kun lapsella on turvalliset, läsnäolevat ja hänestä kiinnostuneet vanhemmat. 

Mitä sitten on terve narsismi? Lyhyesti ja luettelonomaisesti se on:

1.Selkeä käsitys omasta erillisyydestä. Raja itsen ja toisen välillä on riittävän selkeä. Se on kykyä ymmärtää ja kunnioittaa itselle tärkeiden toisten ominaislaatua.

2.Itsetuntemusta. Se on selkeä ja realistinen käsitys omista kyvyistä ja voimavaroista, mutta myös selkeä käsitys omista puutteista ja heikkouksista. Se on kykyä suhtautua asiallisesti ja ymmärtämyksellä omiin heikkouksiin. Se on oman elämän rajallisuuden nöyrää hyväksymistä. Sitä voidaan pitää toimivana vastavuoroisuutena itsen suhteen.

3.Kykyä asettaa elämälleen mielekkäitä tavoitteita, kykyä ilmaista ja toteuttaa itseään tyydytystä tuottavalla tavalla.

4.Hyvää omanarvontunnetta ja itseluottamusta.

5.Kykyä nauttia omasta olemassaolosta ja kykyä voida hyvin.

6.Kykyä olla yksin.

7.Kykyä vastavuoroisiin ihmissuhteisiin, sitoutumiseen, empatiaan ja rakkauteen.

On ollut tapana määritellä mielenterveys kyvyksi tehdä työtä ja rakastaa. Huomaamme, että terve narsismi näin määriteltynä sisällyttää nämä kriteerit itseensä. Kyse on siis mielenterveyden kannalta keskeisestä ominaisuudesta, yhdestä mielenterveyden kulmakivestä.

Voimme myös sanoa, että hyvä narsistinen tasapaino ilmenee siten, että me voimme unohtaa itsemme, koska minuutemme ja olemassaolomme on riittävän itsestään selvää ja ongelmatonta. Se on kuin hengitys, johon ei tarvitse kiinnittää minkäänlaista huomiota, kun se toimii ongelmitta. Ymmärrämme, että edellä esitetty kuvaa ideaalitilaa. 

Narsistinen tasapaino kuitenkin vaihtelee. Välillä se voi olla lähellä ideaalitilaa, toisinaan tasapaino voi järkkyä. Kun tasapaino on järkkynyt, se koetaan erilaisina pahan olon ja ahdistuksen tunteina. Niille on ominaista hahmottomuus ja epämääräisyys. Jotain itsessä on vialla, huolestunut itsensä tarkkailu on tästä merkkinä. Pahimmassa tapauksessa koko olemassaolo ja minuus ovat uhattuna. Epämääräisyytensä vuoksi niille on vaikea tehdä mitään. On tavallista, että ne muuttuvat hypokondriseksi ahdistukseksi. Silloin jokin vakava sairaus uhkaa. Nyt pahalla ololla on nimi, joten sille voi yrittää tehdä jotain.

Narsistinen ahdistus, joksi tällaista ahdistusta voi kutsua, johtaa myös helposti addiktioihin. Kemialliset aineet kyllä rauhoittavat ja poistavat pahan olon ja epämääräisen levottomuuden, mutta niitä onkin sitten käytettävä jatkuvasti. Myös työ, seksi ja periaatteessa mikä tahansa toiminta tai erilaiset harrastukset voivat muodostua addiktioiksi. Intensiivinen toiminta ja siitä saatava tyydytys ohjaavat huomion pois itsestä ja sitovat epämääräistä ahdistusta. 

Häpeä narsistisena romahduksena

Kun koemme voimakasta häpeää, minuutemme menettää silloin itsestäänselvyytensä, koska se koetaan arvottomana, huonona ja vastavuoroisuuteen kelpaamattomana. Tapahtuu häpeäromahdus, joka on samalla narsistinen romahdus. Juuri sellainen kuin edellä on kuvattu. Häpeän aiheuttama narsistinen hätätila vaatii sitten erilaisia korjaavia toimenpiteitä, joiden tehtävänä on yrittää palauttaa järkkynyt tasapainotila. 

On selvää, että hyvä narsistinen tasapaino ja vahva minuus ovat tekijöitä, jotka toimivat tehokkaina puskureina häpeää vastaan. Kukaan ei kuitenkaan ole suojassa häpeältä. Vahva minuus ei niin helposti järky tai ainakaan järky perusteitaan myöten. Pohjalaisen sanonnan mukaan: ei kolo komiaa kaara. Narsistisesti epävakaa tai vammainen henkilö sen sijaan on erityisen altis pahoille häpeäromahduksille. Hänelle ne voivat olla hengenvaarallisia. Enemmin kuolema kuin häpeä, sanotaan.

Minkälaiset tekijät toimivat häpeää laukaisevina tekijöinä? Kysymykseen voi vastata lyhyesti: kaikki epäonnistumiset ja seikat, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme huonoiksi, vääränlaisiksi, arvottomiksi ja/tai vastavuoroisuuteen kelpaamattomiksi.

Ruotsalainen psykoanalyytikko ja kirjailija Else-Britt Kjellqvist toteaa kirjassaan Rött och Vitt: om skam och skamlöshet, että kenties kaikkein voimakkain yksittäinen häpeälle altistava tekijä on se, ettei ole lapsena tullut rakastetuksi. Me tiedämme, että pienen lapsen koko olemassaolon ja elämän keskeisin pyrkimys ja tarkoitus on äidin hellä huolenpito ja rakastava katse. Ne luovat perustan lapsen todelliselle ja vahvalle minuudelle.

Rakastavan huolenpidon puute saa lapsen kokemaan, että hänessä on jotain vikaa tai hän on vääränlainen, kun äiti ei häntä rakasta. Kun tällainen kokemus syöpyy mielen varhaisiin kerrostumiin, se muodostuu voimakkaaksi häpeälle altistavaksi tekijäksi ja voi olla vaikeasti korjattavissa. Lapsella ei ole edellytyksiä nähdä sitä, että syy voi olla äidin omassa eri syistä johtuvassa kyvyttömyydessä.

Kun tällainen henkilö sitten myöhemmässä elämässään epäonnistuu vastavuoroisuuden tavoittelussaan, heräävä häpeä koskettaa varhaiseen traumaan ja saa siitä voimansa. Häpeä ikään kuin muistuttaa: kuinka saatoin olla niin typerä, että uskaltauduin toivomaan vastavuoroisuutta. Minussa on kuitenkin jotain vikaa, ei minua voi rakastaa. Tukahduta kaikki sellaiset toiveet itsessäsi.

Sitten hieman toiseen asiaan. On eräs elämän alue, jossa me kaikki olemme erityisen herkkiä häpeälle. Kyse on seksuaalisuudesta. Arkielämästä on helppo löytää esimerkkejä. Kun halutaan aivan erityisesti loukata jotain henkilöä, se tehdään usein viittaamalla hänen seksuaalisiin haluihinsa, kiinnostuksiinsa tai suuntautumiseensa. Loukkaajan toiveena on, että loukattu kokisi itsensä paljastetuksi ja häväistyksi.

Tuntuu siltä, että useimpien iltapäivä- ja ns. sensaatiolehtien menekki rakentuu melkein yksinomaan häpäisemisen dynamiikalle, kun ne tekevät paljastuksia julkisuuden henkilöiden rakkauselämästä. Jokin aika sitten silmiini osui aikakausilehti Seiska, jonka kannessa kirkui otsikko: seksipommi se ja se paljastaa, kuinka Ilkka Kanerva pommitti häntä tekstiviesteillä jne.

Lapsilla voi riittää pelkkä viittauskin seksuaaliseen kiinnostukseen. Matti tykkää Maijasta, pannaan ne pussauskoppiin. Varsinkin, jos Matilla todella on sellaisia tunteita Maijaa kohtaan, vaikutus voi olla taattu. Matin kiinnostus on paljastunut, mikä häpeä.

Miksi seksuaalisuutemme on niin häpeäherkkää aluetta? Vastausta voidaan taas kerran etsiä lapsuudesta. Vanhemmat eivät jaa seksuaalisuuttaan lastensa kanssa. Me pidämme heidät heitä suojellaksemme seksuaalisuutemme ulkopuolella. Tämä on luonnollista ja itsestään selvää. Kun lapsen seksuaalisuus herää, hän jää sen kanssa varsin yksin. Asiallista tietoa hän voi vanhemmiltaan saada, mutta seksuaalisia kokemuksia hän ei voi heidän kanssaan jakaa tai harjoitella. Vasta nuoruusiässä seksuaalisuus voidaan jakaa ja sitä voidaan harjoitella ikätovereiden kanssa. Lapsuudessa koettuja pettymyksiä voidaan silloin jossain määrin korjata.

Kun lapsi havaitsee genitaalien erilaisuuden ja sukupuolten välisen eron, se herättää hänessä uteliaisuuden ohella ahdistusta ja häpeää. Havainnot aikuisten ja lasten sukupuolielinten erilaisuudesta herättävät lapsessa riittämättömyyden tunteita. Pettymykset siinä, ettei voi mennä vanhempansa kanssa naimisiin ja saada lapsia vain lisäävät oman pienuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Näin seksuaalisesta halusta, jonka peruspyrkimyksenä on mielihyvän täyttämä vastavuoroisuuden löytäminen aistilliselle mielihyvälle, tulee lapsuudessa häpeällinen halu, joka kaiken lisäksi erottaa lasta hänen vanhemmistaan.

Häpeän käsittelystä psykoterapiassa

Käytännön terapeuttisessa työssä häpeän käsittelyn tekee vaikeaksi se, että häpeälle on luonteenomaista se, että se on piilotettava. Se, mikä on piilossa, sitä on vaikea havaita, myös terapeutin. Sen sijaan huomio saattaa kohdistua niihin erilaisiin menetelmiin, joilla häpeän tunnistamista ja esille tuloa yritetään välttää. Sellaisia voivat olla esim. erilaiset ylikompensaatiot kuten esim. voimakas esillä olemisen halu, perfektionismi, yliaktiivisuus, stimulusnälkä, häpeämättömyys, julkeus jne.

Piiloutumisen tarve voi ilmetä terapiatilanteessa monin eri tavoin, esim. vetäytymisenä ajatuksettomuuteen, puheen sisällyksettömyytenä ja väsyttävyytenä jne. Myös eri tavoin pinnallinen sekä välttelevä puhe voi ilmentää tätä. Vastarinnan ja vastustuksen liian aikainen osoittaminen ja käsittely voivat olla omiaan vain lisäämään paljastumisen pelkoa ja siten häpeän uhkaa. Häpeän käsittely vaatii siten erityistä herkkyyttä ja hienotunteisuutta.

Tulkintojen tekeminen ja etenkin niiden ajoitus on psykoterapeuttisessa työssä keskeinen ja samalla vaikea asia. Tulkinta voi olla oikea, mutta terapiassa kävijä ei vielä kykene sisällyttämään sitä itseensä eikä ottamaan siitä niin ollen vastuuta. Sen sijaan, että tulkinta lisäisi hänen itseymmärrystään, hän kokee tulleensa nöyryyttävällä tavalla paljastetuksi. Reaktio on sitten sen mukainen.

Pidempien lomien ja taukojen alla on tullut tavaksi kysyä terapiassa kävijän ajatuksia ja tunnelmia lähestyvän tauon suhteen. Vastaus - pitäisikö sen tuntua jossain – voi kertoa vaikeudesta lähestyä eroahdistusta, yksinolemisen vaikeutta ja tauon herättämää ikävää. Sellaisten tuntemusten paljastumiseen voi liittyä häpeän uhkaa.

Myös kaikenlainen avun tarpeen myöntäminen voi terapiassa olla vaikeaa. Avun tarve koetaan nöyryyttävänä heikkoutena, sen paljastaminen terapeutille voi olla sietämätöntä, koska sellaiset tarpeet lapsuudessa eivät saaneet ymmärtävää suhtautumista ja vastakaikua osakseen. Näemme tässäkin libidinaalisten tarpeiden paljastumiseen liittyvän häpeän uhan.

Useammin kuin kerran olen työssäni ollut tilanteessa, jossa terapiassa kävijä toteaa minulle, että minun puhumattomuuteni on sietämätöntä, hänellä on sellainen tunne kuin puhuisi seinille. Hän on pettynyt ja vihainen. Hän haluaa, että minä puhun hänelle, kommentoin hänen sanomisiaan.

Oma tunteeni ja kokemukseni on, etten ole ollut mitenkään poikkeuksellisen hiljainen tai vetäytynyt. Silloin ajattelen, että olen tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei ole saanut riittävää peilausta omalle minuudelleen tai itsensä ilmentämisille. Pettyessään hän tulee tietoiseksi omasta peilauksen tarpeestaan. Sen paljastuminen terapeutille voi olla hänelle häpeän paikka.

Sitä, että terapiassa kävijällä herää seksuaalisia toiveita tai fantasioita terapeuttiaan kohtaan tai hän rakastuu terapeuttiinsa, voi olla erityisen vaikea käsitellä terapiassa ja sen käsittely vaatii aivan poikkeuksellista hienotunteisuutta. Onneksi tällaista sattuu suhteellisen harvoin. Useimmiten terapiassa käyvä itsekin tietää, että psykoterapian ammatillisuuteen liittyy ehdoton vaatimus siitä, että terapeutti ei vastaa tällaisiin toiveisiin eikä ryhdy intiimiin suhteeseen.

Jos kuitenkin eroottiset tunteet ja toiveet heräävät, pettymys on väistämätöntä ja terapiassa kävijä joutuu kokemaan, että hänen toiveensa ovat vääränlaisia ja vastavuoroisuuteen kelpaamattomia. Häpeä on väistämätön. Hän joutuu uudelleen kohtaamaan lapsuutensa seksuaalisuuteen liittyvän pienuuden ja riittämättömyyden.

Voi olla, että monien epäonnistuneiden tai katkenneiden terapiasuhteiden taustalla on tällaisia tekijöitä. Rakkauden pettymykseen liittyvä voimakas häpeä saa katkaisemaan yhteistyön ennen kuin sellaiset toiveet ja fantasiat tulevat terapeuttisen työn piiriin.