Motto: Poika on miehen isä, mutta kaikista pojista ei tule miehiä

Motto: Miehisen kehityksen päätepiste on psykologinen isyys, isäksi tuleminen ja isällisyys

Johdanto

Kesällä 2009 lähdin psykologiselle tutkimusmatkalle. Halusin selvittää, mikä merkitys isän läsnäololla tai sen puutteella on pojan kehitykselle mieheksi. Matka kesti vuo­den. Havaintoni ja johtopäätökseni kokosin kirjaksi Mieheksi ilman isää, joka ilmestyi syyskuussa 2010.

Mikä sitten sai minut lähtemään tälle matkalle?

Havahtuminen isättömyyden ongelmaan

Olen tehnyt psykoterapeuttista hoitotyötä yli kolmekymmentä vuotta. Monien miespotilaitteni kanssa olen joutunut pohtimaan riittämättömän, huonon tai puuttuvan isäsuhteen vaikutuksia heidän elämässään. Ne kokemukset ja havainnot ovat luoneet ikään kuin taustamaiseman kokemilleni herätteille.

Ensimmäinen heräte. Asta Lepän artikkeli Pojat vailla isää Helsingin Sanomissa kesällä 2009 toimi tärkeänä herättäjänä. Jutussa kerrottiin, että Suomessa yksinhuoltajaäitejä on yli 100 000. Heillä on 150 000 alaikäistä lasta. Joka viides perhe on yksinhuoltajaperhe. On siis paljon lapsiperheitä, jotka elävät vailla isän jatkuvaa läsnäoloa. Isä on etäinen tai puuttuu kokonaan. Yksinhuoltajuus ei aina tarkoita isän täydellistä menetystä. Viikonloppuisä tai etäisä ei kuitenkaan täysin korvaa arjessa läsnä olevaa isää.

Artikkelin yksinhuoltajaäidit kertoivat koskettavasti ahdingostaan. Pienten poikien isänkaipuu on kova, eikä äiti voi korvata isää, jos isä on todella poistunut perheen elämästä tai pojan kontakti isään rajoittuu harvoihin tai satunnaisiin viikonloppuihin. Äideillä on huoli siitä, miten tämä puute tulisi vaikuttamaan heidän lastensa kehitykseen ja tulevaisuuteen. Heräsi väkisinkin kysymys siitä, minkälaisen kuvan isästään, miehestä poika luo, jos isää ei ole tai hän on etäinen?

Toinen heräte. Muutama vuosi sitten kuulin radiosta mielenkiintoisen haastattelun. Erkki Kujala oli tehnyt väitöskirjan Sodan pojat – sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta. Tutkimuksessaan hän toteaa, että sotavuodet ja niihin liittyvät monet traumaattiset kokemukset vaikuttivat monella tavalla sen ajan lapsiin ja heidän henkiseen kehitykseensä.

Moni poika menetti isänsä kaatuneena tai vaikeasti vammautuneena. Monet hengissä selvinneet miehet olivat pahasti traumatisoituneita ja posttraumaattisten stressioireiden piinaamia.

Isäksi asettuminen rintamaolojen jälkeen ei varmaankaan ollut helppoa. Lasten kanssa ei ehkä oikein osattu olla. Kaikki liikenevät voimat laitettiin taloudelliseen ja materiaaliseen jälleenrakentamiseen. Joskus jopa maaniseksi yltynyttä keskittymistä toimintaan ja tekemiseen voidaan pitää yrityksenä torjua hankalat psyykkiset kokemukset: kun toimii, ei tarvitse ajatella. Valitettavan usein koteloituneiden tunteiden itsehoitona toimi runsas alkoholin käyttö, johon monet olivat tottuneet jo sota-ajan oloissa. (Irja Wendisch 2009: Me sotilaiden lapset)

Monet sodan aikana ja heti sodan jälkeen syntyneet lapset – suuret ikäluokat – ovat eräällä tavalla toisen polven sotainvalideja. He ovat pakostakin joutuneet kantamaan eri tavoin isiensä traumaattisia kokemuksia mielessään. Onko henkisesti vammautunut, painajaistensa piinaama isä kyennyt olemaan täysipainoisesti läsnä lastensa elämässä? Mitä lapsi kokee, kun näkee, että isää ahdistaa jokin, josta isä ei ehkä kykene tai halua puhua mitään?

On olemassa vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että esimerkiksi sodan traumaattisilla kokemuksilla on taipumusta siirtyä seuraaville sukupolville. Lapset joutuvat vastaanottamaan ja käsittelemään mielessään vanhempiensa kokemia vaiettuja, tukahdutettuja tai puutteellisesti käsiteltyjä ahdistuksia ja kauhuja.

Kolmas heräte. Sodan jälkeen moni avioliitto purkautui. Tutkijat ovat puhuneet jopa avioerojen hulluista vuosista. Eron syynä oli usein miesten runsas alkoholin käyttö, sopeutumisvaikeudet ja väkivaltaisuus. Sodan traumaattisia seurauksia tämäkin.

Rakenteellinen ja yhteiskunnallinen isättömyys

Eräs sodistamme nykypäivään ulottuva yhteiskunnallinen trendi on avioerojen lisääntyminen. Niinpä olemmekin päätyneet edellä mainitun Asta Lepän mainitsemiin karuihin tosiasioihin: yksinhuoltajaperheitä, joista isä enemmän tai vähemmän puuttuu, on paljon. Moni poika joutuu kasvamaan ilman läsnä olevaa isää.

Olen esittänyt ajatuksen, että me kärsimme myös eräänlaisesta rakenteellisesta tai yhteiskunnallisesta isättömyydestä, joka sekin koituu poikien vahingoksi. Päiväkotien työntekijöistä valtaenemmistö on naisia, tilanne on jotakuinkin sama peruskoulun ala-asteilla. Pienet pojat ovat siis pääosan valveillaoloajastaan naisten kanssa. Keskeiseksi nousee tietenkin kysymys: Voiko äiti korvata perheessä isän ja hyvä työlleen omistautunut nainen korvata miestyöntekijän päiväkodeissa ja kouluissa?

Yhteiskunnassa lakia ja järjestystä edustavat valtiovallan eri instituutiot. Valtionkirkko ja uskonto edustavat ja ovat edustaneet meille moraalin ja eettisten arvojen auktoriteetteja. Poliittiset instituutiot haluavat esiintyä yhteiskunnallisten arvojen auktoriteettina. Voimme sanoa, että nämä tahot edustavat meille yhteiskunnallisia isähahmoja.

Nämä instituutiot ovat kuitenkin menettäneet uskottavuuttaan ja sen myötä auktoriteettiaan. Kirkon asema ja arvovalta heikkenee, suomalainen yhteiskunta maallistuu. Moraalia ja eettisiä arvoja aletaan hakea muualta. Toisaalta myös politiikka ja ideologiat ovat lakanneet kiinnostamasta. Demokraattiseen arvomaailmaan eivät voimakkaat auktoriteetit sovi. Auktoriteettien arvovalta halutaan kyseenalaistaa. Suurimmiksi auktoriteeteiksi ja arvojen sanelijoiksi näyttävät tulleen kasvottomat markkinavoimat ja rahan valta. Vahvojen arvojen ja arvojohtajien puuttuessa on luisuttu arvosekaannukseen tai suoranaiseen arvotyhjiöön.

Huumelääkäri Juha Kemppisen toteamus kotisivullaan, ettei hän ole tavannut kymmenvuotisen praktiikkansa aikana yhtään huumeisiin sortunutta miestä, jolla olisi ollut isäsuhde kunnossa. Minusta tällainen havainto on hälyttävä.

Jopa tilastoissa isättömillä pojilla ei mene hyvin. He kuolevat nuorempina, eroavat, tekevät enemmän rikoksia ja sortuvat päihteisiin useammin kuin muut miehet.

Edellä joitakin niistä sysäyksistä, jotka saivat minut systemaattisemmin pohtimaan isän merkitystä pojan miehiselle kehitykselle.

Isän merkityksestä pojan kasvulle mieheksi

Mieheksi kasvamiseen tarvitaan yli kaksi vuosikymmentä. Tässä pitkässä kehitysprosessissa poika tarvitsee kehitystarpeensa huomioivaa läheistä vuorovaikutusta äitinsä, isänsä ja pojalle tärkeiden aikuisten kanssa.

Hyvän ja turvallisen äitisuhteen tärkeydestä pojan minuuden ja perusturvallisuuden suotuisalle kehitykselle ollaan alan tutkijoiden piirissä varsin yksimielisiä. Isän merkitys pojan mieheksi kasvamiselle on sen sijaan jäänyt paljon vähemmälle huomiolle – poikien, miesten ja isien vahingoksi.

Poika tarvitsee läpi lapsuus- ja nuoruusvuosiensa läsnä olevaa miehistä kasvatta­jaa, esimerkkiä ja samastuskohdetta varttuakseen miehuuteen, isyyteen ja isällisyy­teen. Suotuisissa olosuhteissa se on oma isä. Isän puuttuessa konkreettisesti tai psy­kologisesti korvaavat mieshahmot – isoisät, sukulaismiehet, kummit, opettajat jne. – tulevat ensiarvoisen tärkeiksi.

Puuttuva tai etäinen isä ei välttämättä tee mahdottomaksi täysipainoista miehistä kehitystä, mutta paljon työläämmän se siitä tekee.

Pääkohtia pojan miehisessä kehityksessä

Seuraavassa käyn läpi joitakin pääkohtia pojan miehisessä normaalissa kehityksessä. Yksityiskohtaisempaan kehityksen tarkasteluun käytettävissä oleva aika ei anna mahdollisuutta. Myöskään poikkeavuuksiin ei ole mahdollisuutta paneutua. Laajempi katsaus löytyy kirjastani.

Voimme samoa, että elämä – oli sitten kyse tytöstä tai pojasta – alkaa äitisuhteessamme. Äiti – tai äidin puuttuessa äidin sijainen on ensimmäinen ja tärkein ihmissuhteemme elämän ensimmäisinä kuukausina. Tämän pitäisi olla meille suhteellisen selvä asia.

Tässä symbioottisessa suhteessa luodaan perustaa perusturvallisuudelle ja suhtautumiselle itseemme ja ympäröivään maailmaan. Parhaimmillaan tämä suhde on se paratiisillinen pesä, josta sitten vähitellen lähdemme tutustumaan toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.

Jos isä on läsnä lapsen hoidossa, hänestä tulee yllättävän varhain äidistä erillinen ihminen, johon lapsi luo oman suhteen. Suhde isää on alusta alkaen erilainen, isään ei lapsella ole samanlaista fyysiseen läheisyyteen perustuvaa symbioottista suhdetta kuin äitiin.

Ensimmäisen ikävuoden loppuvaiheessa pojan isän tärkeä tehtävä on vähitellen auttaa poikaa irrottautumaan symbioottisesta suhteestaan äitiin tarjoamalla itseään ja suhdettaan tämän kehitystehtävän palvelukseen. Amerikkalainen lapsiterapeutti James Herzog ilmaisee asian näin dramaattisesti: isä on kuin kiiltävähaarniskainen ritari, joka tulee ja riistää poikansa äidin rinnoilta ja vie tämän kohti uusia seikkailuja.

Tästä kehitysaskeleesta Vesa Manninen kirjoittaa puolestaan näin:

 Siitä pojalla on näyttö isässään: erillinen ja erilainen psyykkinen olomuoto toimii. Ja siitä hän saa isän kanssa muodostamansa varhaisen suhteen myötä yhä lisääntyviä näyttöjä omassa itsessäänkin: tietäen olevansa poika – käsitys omasta sukupuolesta alkaa varhaismuodossaan orastaa jo ensimmäisen ikävuoden aikana – hän tankkaa minuuden voimaa intensiivisestä isään, itsen kaltaiseen, samastumisesta, isäsuhteen toteutuvista tyydytyskokemuksista ja isän aktiivisesta avusta kykyjen muodostuksessa. Näillä eväin hän jättää äitiriippuvuuden taakseen: maailmassa voi selviytyä muillakin tavoin.

Varhaisen miehuuden löytyminen

Tuossa sitaatissa on eräs hyvin tärkeä yksityiskohta: Käsitys omasta sukupuolesta alkaa varhaismuodossaan orastaa jo ensimmäisen ikävuoden aikana. Konkreettinen näyttö tästä on, kun pienen pojan käsi – heti kun se motorisesti on mahdollista ja siihen on tilaisuus – hakeutuu koskettelemaan pippeliä.

Pienen pojan pippeli on olemassa muutakin kuin pissaamistarkoitusta varten. Sen koskettelu tuottaa mielihyvää ja sen vuoksi sitä pyritään toistamaan. Fyysisten mielihyvänkokemusten ympärille alkaa vähitellen myös syntyä erilaisia mielikuvia ja kuvitelmia. Juuri nämä tuntemukset ja mielikuvat muodostavat varhaisimmat pojan seksuaalisen identiteetin, miehuuden rakennusaineet.

Eräs äiti kertoi kuinka heidän hieman yli vuoden ikäinen poikansa halusi välttämättä päästä vessaan, kun isä meni sinne heittämään vettä. Tämä sallittiin. Poika seisoi pöntön vieressä ja seurasi hyvin tarkkaavaisena isän toimitusta.

Miten tämä on ymmärrettävissä? Tuolla pojalla on jo käsitys omasta sukupuolestaan, hän on poika, jolla on pippeli. Myös isällä on pippeli, joka tosin on hieman erilainen ja isompi kuin pojalla, mutta samanlainen kuitenkin. Heissä – isässä ja pojassa – on jotain samaa.

Katsoessaan isäänsä poika myös katsoo omaan tulevaisuuteensa. Jonain päivänä minustakin tulee iso ja voin pissata seisaaltani niin kuin isä. Pystypissassa – niin kuin eräs pieni miehenalku sitä nimitti – on jotain erityisen miehistä. Tytöt ja naiset pissaavat istuallaan. Ihailemassaan isässä poika näkee lupauksen omasta kasvustaan isoksi.

Meidän minuutemme ja identiteettimme lepää hyvin vahvasti kehossamme ja sen tarpeissa. Minä olen mies, koska elän miehen ruumiissa. Siinä suhteessa olemme kehomme vankeja. Voimme myös sanoa, että pienen pojan varhainen miehisyys on hänen peniksellisyydessään ja siitä kumpuavissa erilaisissa yllykkeissä ja paineissa.

Tarkkailemalla pieniä poikia heidän leikeissään ja toiminnassaan me saamme jonkinlaista kuvaa siitä, mitä tuo varhainen vielä muotoutumassa oleva miehuus on.

Kaikki pojat eivät tietenkään ole samanlaisia, yksilölliset erot voivat olla suuria. Puhun siis jostain keskimääräisestä ja tavallisesta.

Otan pari esimerkkiä.

Seurasin kerran eräiden ehkä kolme- neljävuotiaiden poikien leikkiä hiekkalaatikolla. Siinä leikittiin sotaa. Rakennettiin hiekasta jonkinlaisia linnoituksia tai varustuksia, joita vastaan lentokoneet sitten ryhtyivät hyökkäilemään. Ne pudottivat pommeja (kiviä) linnoituksiin, jotka ankarien ja toistuvien hyökkäyksien voimasta vähitellen sortuivat. Tehostaakseen pommien vaikutusta niihin liitettiin mahtavia ääniefektejä.

Sain tilaisuuden osallistua tyttärenpoikani päiväkodin kevätjuhliin. Lapset esittivät mukailtua laulunäytelmää Prinsessa Ruususesta. Pelastava prinssi – noin nelivuotias poika – käytti ahkerasti miekkaansa uhitteluun. Prinsessan pussaaminen oli ilmeisen kauhistuttava juttu.

Monet tämän kehitysvaiheen pojat ovat todellisia pieniä, jopa sotaisen tuntuisia machoja. Monesta äidistä tällainen raisu pyssyjä sekä keppejä ahkerasti hakkaamiseen ja pistelemiseen käyttelevä tai voimiaan ja osaamistaan näyttävä ja käyttävä poika voi tuntua vieraalta ja vaikeasti ymmärrettävältä.

Tässä kohdin isän tulisi astua näyttämölle. Hän voi äitiä paremmin oman kehollisen todellisuutensa kautta ymmärtää pojassaan riehuvia voimakkaita yllykkeitä ja tuntemuksia. Ne ovat kuin luonnonvoimia, jotka täytyy kesyttää, saada hallintaan ja muuttaa se kehityksen kuluessa miehiseksi voimaksi. Tarjoutumalla esimerkiksi ja samastuskohteeksi hän voi sen parhaiten tehdä. Isä näyttää miten se tehdään.

Jos läsnä olevaa isää ei ole sitä tekemässä, poika voi olla pulassa omien yllykkeittensä ja tuntemuksiensa kanssa. Varhaisen miehuuden haltuunotto voi tulla vaikeaksi.

Jos tämän varhaisen miehisyyden kohtalona on tulla tukahdutetuksi esim. sen vuoksi, että vanhemmat sitä voimakkaasti paheksuvat, pojasta voi tulla arka ja kyvytön pitämään puoliaan. Puoliensa pitämiseen tarvitaan miehistä voimaa ja rakentavaa aggressiivisuutta.

Jos isä ei ole asettamassa rajoja ja opettamassa aggressiivisuuden hallintaa, pojasta voi tulla aggressioitaan ja yllykkeitään huonosti hallitseva kiusaaja tai häirikkö.

Esim. Helsingissä monilla alueilla kouluissa tilanne on varsin hankala. Opettajat valittavat, että heidän ajastaan suuri osa menee levottomien ja häiritsevien, nimen omaa poikaoppilaiden hallitsemiseen. Se aika on pois oppilailta, jotka haluaisivat keskittyä opiskeluun.

Mitään tutkimusnäyttöä minulla ei ole, mutta kysyn vakavasti itseltäni: ovatko nämä häirikköpojat perheistä, joissa ei ole isää tai isät ovat olleet kykenemättömiä vastaamaan poikiensa kehityksellisiin haasteisiin, asettamaan rajoja ja opettamaan tunteiden hallintaa?

Eikö sitten hyvä ja pojalleen omistautunut äiti pysty vastaamaan poikansa miehisen kehityksen haasteisiin?

Kyllä äiti pystyy tekemään paljon poikansa kehityksen edistämiseksi, mutta miehiseksi samastuskohteeksi hänen on vaikea tarjoutua. Siihen tarvitaan kehollista ja sukupuolista samankaltaisuutta.

Eräs pieni poika, joka näki painajaisia isosta linnusta, joka uhkasi syödä hänen päänsä, ei tahtonut millään rauhoittua äidin sylissä. Vasta isä sai hänet rauhoittumaan. Hän selitti syyksi sen, että isä on samanlainen kuin poika ja sen vuoksi ymmärtää poikaa.

Kouluvuodet ennen murrosikää ovat kiivasta tietojen, taitojen opettelua ja kaverisuhteiden luomista. Tällä maailmanvalloitusretkellään parasta tukea poika saa isältä, joka on läsnä ja kiinnostunut poikansa kehittyvistä tiedoista ja taidoista. Monesti juuri yhteiset harrastukset tarjoavat tähän erinomaisen mahdollisuuden. Poika tarvitsee isässään miehisen peilin, josta voi vertaillen ja kysellen katsoa myös sitä millainen hän itse on.

Murrosikä

Lapsuusvuosina hankitut ja syntyneet samastukset ovat sitten sitä henkistä peruskalliota, jolta voi kohdata murrosiän kuohunnan. Murrosiän kaksi merkittävintä kehityksellistä tehtävää ovat oman aikuiseksi kypsyvän kehon ja seksuaalisuuden haltuunotto. Toinen merkittävä tehtävä on irrottautuminen lapsuuden vanhemmista, usein toisten nuorten vertaistuella.

Molemmat ovat rankkoja ja vaativia ja niiden epäonnistumisella on usein kauaskantoisia seurauksia nuoren ja tulevan aikuisen elämään.

Seksuaalisuuden luonteeseen kuuluu, että vanhemmat ja lapset eivät jaa sitä keskenään. Heräävän seksuaalisuutensa ja siihen liittyvän masturbaation kanssa murrosikäinen poika jää yksin. Epävarmuus tämän uuden asian kanssa tekee hänestä haavoittuvan ja epävarman. Vanhemmat kyllä voivat yrittää antaa asiallista seksuaalivalistusta, mutta silti poikaa kiinnostava tietoa seksistä haetaan muualta, esim. Internetistä, pornosta tai kaveriporukoista. Selvää on, että tällä tavalla hankittu tieto on monin tavoin vinoutunutta. Nykyisin entistä varhemmin hankitut seksuaaliset kokemukset ovat pettymyksiä. Se jättää nuoren usein entistä suuremman hämmennyksen valtaan.

Se, että me emme voi harjoitella seksuaalisuuteen liittyviä asioita vanhempiemme kanssa, jättää meidät varsin yksin ja haavoittuviksi seksuaalisuutemme kanssa. Elämää rajoittava syyllisyys ja häpeä uhkaavat meitä kaikkein eniten juuri seksuaalisuuden alueella.

Philip Roth kuvaa romaanissaan Portnoyn tauti nuoruusikäisen seksuaalista hätää tragikoomisesti näin:

Sitten tuli nuoruusaika – puolet minun valveillaoloajastani kului lukitun kylpyhuoneen oven takana, minä ammuin vessanpönttöön, tai likavaatekoriin, tai läiskis, ylös lääkekaapin ovipeiliin jonka edessä seisoin housut kintuissa voidakseni nähdä kun se tuli. Tai sitten minä olin kumartuneena viuhuvan nyrkkini yli, silmät kiinni mutta suu levällään, ottaakseni tuon tahmean kastikkeen joka muistutti kirnupiimää ja Cloroxia omalle kielelleni ja hampaisiini – vaikkakin usein kävi niin että minä sokeassa hurmiossani sain sen lettiini, kuin purskahduksen jotain hiusrasvaa. Maailmassa joka oli täynnä takkuisia nenäliinoja, rypistettyjä Kleenex-pyyhkeitä ja tuhrittuja yöpuvunhousuja minä roikutin hellää ja turvonnutta penistäni, alituisessa pelossa että minun häpeäni keksittäisiin, jos joku yllättäisi minut juuri kun olin raivopäisenä purkamassa kuormaani. Mutta minun oli aivan mahdotonta pitää hyppysiä erossa kikkelistäni, kun se alkoi kiivetä vatsaa pitkin ylös. Kesken koulutunnin minun piti viitata ja pyytää anteeksi ja rynnätä käytävää pitkin alas käymälään, jossa minä kymmenellä tai viidellätoista rajulla kiskaisulla tyhjensin stondiksen kusiränniin.

Irrottautuminen lapsuuden vanhemmista

On olemassa nuoren vanhempisuhteiden kehitystä kuvaava aika rajun kuuloinen sanonta: Nuoren tie aikuisuuteen käy vanhempien kuolleitten ruumiiden yli, mutta vanhempien tehtävänä on säilyä hengissä.

Lyhyesti tulkittuna tuo sanonta pitää sisällään seuraavat kehitykselliset tehtävät. Nuoren on vähitellen irrottauduttava lapsuutensa vanhemmista ja lapsuudelle tyypillisistä suhteessa olemisen muodoista. Itsenäistymistä on tapahduttava. Tuki tähän haetaan usein ikätoveilta, jotka hekin ovat samassa veneessä ja voivat tarjota vertaistukea.

Suomalaisissa kansansaduissa tätä vanhemmista irrottautumista ja itsenäistymistä kuvataan usein seuraavasti: Vanhemmat tunsivat, että heidän aikansa oli tullut ja lasten oli lähdettävä maailmalle onneansa koettamaan.

Kun poika on riittävän vahvoilla itsensä kanssa ja oma seksuaalinen identiteetti – jonka perustan hän on luonut hyvässä isäsuhteessa – on alkanut selkiintyä ja itsetunto sen kautta vankemmalla pohjalla, hän voi alkaa lähestyä vanhempiaan uudelleen, nyt erilaiselta aikuisemmalta pohjalta.

Murrosikäisen pojan isäsuhteessa tapahtuu myös merkittäviä muutoksia. Itsenäisyyttä tavoitteleva poika ei enää voi turvautua lapsenomaisesti isän tukeen ja turvaan. Omillaan täytyisi ruveta pärjäämään, aikuistuvan itsetunto sitä vaatii. Pienen pojan silmissä isä on lapsuudessa ollut iso ja lähes kaikkivoiva ihailtava aikuinen mies, murrosiän sekä fyysinen että henkinen kasvu johtavat tämän lapsenomaisen kuvan särkymiseen. Isän on pudottava jalustaltaan.

Isän suhtautuminen tähän muutokseen vaikuttaa tietenkin paljon siihen, mitä jatkossa tapahtuu. Isä voi kokea itsetuntonsa niin uhatuksi, ettei kestä tällaista arvon alennusta, ja hylkää tai nujertaa poikansa.

Mikä sitten auttaa poikaa selviämään tällaisesta sisäisestä vallankumouksesta?

Vastaus on: Sekä äiti että isäsisäistykset ja -samastukset, jotka poikaan ovat rakentuneet lapsuusvuosina. Ne ovat sitä peruskalliota, jolla voi myrskyissä seistä. Isä, isän esimerkki ja samastukset toimivat pojan kompassina, kun hän suunnistaa kohti aikuista miehuutta. Todellisuudessa läsnä oleva isä voi edelleenkin monin tavoin konkreettisestikin olla pojalleen avuksi ilman, että tämän avun vastaanottaminen uhkaisi pojan rakentuvaa itsenäisyyttä ja itsetuntoa.

Kypsä miehuus

Psykobiologian näkökulmasta katsottuna voimme sanoa, että miehinen kehitys saavuttaa erään päätepisteensä isäksi tulemisessa. Se on tietenkin jotain muuta kuin siittämistä ja uuden elämän alkuun panemista. Se on isäksi tulemista, isyyden ja isällisyyden haltuun ottamista.

Valitettavasti moni mies ei koskaan saavuta tätä kehitysvaihetta, vaikka haluaisikin. Se merkitsee vastuullista vanhemmuutta ja kykyä ottaa huolehtiakseen ja kasvattaakseen lapsen.

Isällisyyden haltuun ottaminen merkitsee sitä, että miehen on voitava ottaa käyttöönsä varhaisen äitisuhteen samastuksia. Näistä samastuksista peräisin olevat hellyys, hoiva ja fyysinen huolenpito kuuluvat hyvään isällisyyteen. Se voi kuitenkin joillekin miehille olla pelottava asia. Homofobia ja naisellisuuteen liittyvät pelot kielivät tästä.

Lopuksi pieni esimerkki kirjallisuudesta tästä kivuliaasta kehityksestä:

Rich masentui ja ahdistui pian poikansa Danielin syntymän jälkeen. Tilanne kotona oli Richin mukaan muuttunut vaikeaksi, koska Nancy omisti melkein kaiken aikansa heidän pojalleen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut hänestä ja seksistä.

Vastavetona kokemalleen ulkopuolisuudelle ja tyytymättömyydelle Rich järjesti itselleen työmatkoja ja teki töitä niin paljon, ettei ehtinyt juurikaan olla kotona. Tämä suututti Nancya, joka kaipasi miehensä läsnä oloa ja tukea. Lisäksi Nancya ärsytti Richin jatkuva tarvitsevuus ja vaativuus.

Rich tunsi häpeää ja syyllisyyttä, koska koki olevansa kuin isänsä, joka aikanaan jätti hänet lapsena mielenterveysongelmista kärsivän äidin hoiviin. Nancyssa hän tosin näki aivan toisenlaisen äidin kuin omassaan. Nancy oli Richin silmissä lähes täydellinen äiti, joka antoi valtavasti rakkautta ja hoivaa heidän pojalleen. Kuitenkin juuri se oli äärimmäisen tuskallista. Hän tunsi olevansa ulkopuolinen, arvoton ja jäävänsä vaille rakkautta.

Richille hänen vaimonsa ja poikansa yhteenkuuluvuus oli kuin paratiisi, johon hänellä ei ollut pääsyä. Poikansa kautta hän tuli tuskallisen tietoiseksi omasta tarvitsevuudestaan, joka sokeutti hänet vaimonsa ja poikansa tarpeille. Myös puutteet omassa isäsuhteessa estivät häntä löytämästä itsestään sellaisen isän, joka näkee perheessään jotain sellaista, jota pitäisi vaalia, hoitaa ja suojella.

Hädässään Rich turvautui epäkypsään ratkaisuun ja ryhtyi kuumeisesti tekemään rahaa ja bisnestä. Tämä maailmanvalloitusyrityskään ei helpottanut syyllisyyden ja häpeän tunteita, joita Rich tunsi perheensä hylkäämisestä. Vasta kun hän tuli paremmin tietoiseksi omien ongelmiensa taustoista, hän alkoi sietää ulkopuolisuuden tunnettaan, kateuttaan ja mustasukkaisuuttaan. Se myös avasi hänen silmänsä näkemään isää kipeästi tarvitsevan poikansa ja luomaan läheisen ja tyydyttävän suhteen häneen.

Yhteenvetoa ja johtopäätöksiä

Esitykseni alkuosassa pohdiskelin sitä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä tapahtunutta yhteiskunnallista kehitystä, joka on johtanut ilmiöihin, joita kutsuin toisaalta yhteiskunnalliseksi ja toisaalta rakenteelliseksi isättömyydeksi. Moni poika on joutunut kasvamaan perheissä, joissa ei ole ollut lainkaan isää tai isä on ollut etäinen.

Tärkeät yhteiskunnalliset kasvatusinstituutiot kuten päiväkodit tai peruskoulun ala-asteet eivät myöskään naisvaltaisuutensa vuoksi ole kyenneet tarjoamaan kasvaville pojille riittävästi miehen mallia.

Yhteiskunnalliset auktoriteetit, poliitikot ja kirkko – meidän yhteiset isähahmomme – ovat nekin menettäneet arvovaltaansa ja asemaansa. Kasvottomat markkinavoimat ja rahan valta täyttävät syntynyttä arvotyhjiötä. Tilalle astuvat ahneus ja itsekkyys uhkaavat hyvinvointivaltion perusteita, eheyttä, järjestystä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä.

Esitin myös lyhyen katsauksen pojan miehisestä kehityksestä ja läsnä olevan isän suuriarvoisesta merkityksestä siinä. Hyväkään äiti ei täysin pysty korvaamaan puuttuvaa tai etäistä isää. Silloin korvaavat isähahmot, miehiset esikuvat ja mallit tulevat ensiarvoisen tärkeiksi.

Kysymys kuuluukin: Mistä niitä saa?