Depression psykologiasta

Masennus on sekä kansanterveydellisesti että taloudellisesti vakava ongelma. Masennus on yleistynyt, tai se on opittu paremmin tunnistamaan. Masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt viime aikoina. Työkyvyttömyyseläkkeitä myönnetään vakavan masennuksen vuoksi entistä useammin. Mielestäni olisi jo oikeutettua puhua depressiosta kansansairautena. Kokemus osoittaa, että masennuksen hyvä hoito on vaikeaa, pitkällistä ja kallista. Yhteiskunnalle koituvien mittavien välillisten ja välittömien taloudellisten menetysten lisäksi masennuksesta aiheutuu paljon henkistä kärsimystä asianomaiselle itselleen ja heidän läheisilleen. Suomen edelleenkin varsin korkeat itsemurhaluvut kertovat tästä korutonta kieltään.

Lääketieteellinen ja psykiatrinen tutkimus on oppinut entistä paremmin ymmärtämään depression somaattisia mekanismeja. Tämän tietämyksen perusteella on kehitetty varsin tehokkaita "täsmälääkkeitä" masennukseen. Monet masentuneet saavat näistä olennaista helpotusta oloonsa. Ne eivät kuitenkaan joistakin ylioptimistista odotuksista huolimatta "paranna" depressiota, koska se ei ole yksinomaan somaattinen vaiva eikä ole hoidettavissa pelkästään somaattisin keinoin. Depressio on myös mitä suurimmassa määrin psykologinen tunne-elämän häiriö. Masennuksella on mieli eli sitä voidaan ymmärtää psykologisesti, siitäkin huolimatta, että masentunut itse kokee monesti oireensa käsittämättöminä.

Kokemuksen mukaan monet saattavat ennen varsinaisen masennuksen puhkeamista kamppailla pitkään depressiotaan vastaan. Tällöin psyykkistä tilaa hallitsevat esim. mielialojen häilyvyys, erilaiset ahdistus- ja pelkotilat, psykosomaattiset oireilut, syömis- ja unihäiriöt, alkoholin tai lääkkeiden liikakäyttö. Työ, toiminta ja harrastukset voivat muuttua pakonomaisiksi tai suorastaan huumeen kaltaisiksi. Vielä tässä vaiheessa masennusta voi olla vaikea tunnistaa. Vasta jokin menetys tai vastoinkäyminen laukaisee varsinaisen lamaannuttavan masennuksen.

Mitä sitten depression psyykkisistä mekanismeista tiedetään? Psykoanalyysi on selvittänyt depression ongelmaa yhdeksän vuosikymmenen ajan. Tietämys ja ymmärrys ovat lisääntyneet siinä määrin, että depressiota voidaan entistä paremmin hoitaa myös psykoterapeuttisin keinoin. Paljon on vielä sellaista, jota ei ymmärretä. Työ tietämyksen lisäämiseksi jatkuu.

Menetykset, varhaislapsuuden kokemukset, suru ja depressio

Alusta alkaen psykoanalyyttinen depressiotutkimus on verrannut masennusta suruun. Molemmat tunnetilat ovat reaktioita erilaisiin menetyskokemuksiin, joita voivat olla esim. läheisen kuolema, sairaus, erot, ammatilliset tai taloudelliset vastoinkäymiset. Masennuksessa ja surussa on paljon samanlaisuutta, mutta myös ratkaisevia eroja. Sureminen on sisäinen prosessi, jonka kestäessä vähitellen "toivutaan" menetyksistä ja ollaan valmiita etsimään uusia asioita tai henkilöitä menetettyjen tilalle. Depressiiviseen tunnetilaan ja lamaannukseen joutuminen kertovat, että menetyksen käsittely on jollakin tavalla epäonnistunut. Menetyksestä ei selvitäkään, siihen jäädään "jumiin" sitä toistamaan.

Miksi joku selviää suremalla menetyksistään tai vastoinkäymisistään ja joku vajoaa masennuksen umpikujaan jonkin sinänsä "normaalin" tuntuisen vastoinkäymisen, eron tai menetyksen seurauksena?

Depressioon sairastuvat kantavat sisällään erilaisia masennukselle altistavia rakenteellisia tekijöitä ja kokemuksia. Varhaislapsuuden kokemukset ovat tässä mielessä avainasemassa. Pitkäaikaiset erot vanhemmista ja erilaiset vakavat puutteet esim. vanhemmuudessa ovat tällaisia tekijöitä. Erityisen vakavaa näyttää olevan epäonnistuminen varhaisessa vastavuoroisuudessa äidin kanssa. Nykyään tiedetään, kuinka olennaisen tärkeitä vastavuoroisuus ja yhteys ovat terveen itsetunnon ja elävän minuuden saavuttamisessa. Tämä voi epäonnistua esim. äidin oman masennuksen tai riittämättömän läsnäolon seurauksena.

Nämä usein tavanomaisen muistin ulottumattomiin jäävät kokemukset hautautuvat mieleen ja muodostuvat sitten myöhemmässä elämässä laukaiseviksi tekijöiksi masennukselle. Nämä "möykyt" voivat ajoittain muistuttaa olemassaolostaan, ennen varsinaisen depression puhkeamista, käsittämättömissä alakulon, nimettömän ahdistuksen, elämän tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden kokemuksissa.

Varhaislapsuuden puutteet tai traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös siihen, että masentuneet saattavat depressiivisyytensä ohella olla suhtautumisessaan elämäänsä ja kanssaihmisiinsä monella tavalla varsin kompleksisia ihmisiä. Heillä on taipumusta epäluuloisuuteen. He ovat helposti loukkaantuvia ja itsetuntonsa menettäviä, ahdistuvia ja turvattomia ihmisiä, jotka pelkäävät hylätyksi tulemista. Ihmissuhteissaan he ovat usein joko vetäytyviä, pidättyviä tai sitten avoimen tarvitsevia ja takertuvia.

Lamaannus, aggressio ja itsetuho

Depressiiviselle tunnetilalle tyypillistä on masentuneen kaikinpuolinen lamaantuminen. Sillä tarkoitetaan henkisen aloite- ja toimintakyvyn menetystä. Pienienkin asioiden tekeminen tai niihin ryhtyminen tuntuvat ylivoimaisilta ponnistuksilta. Tässä mielentilassa masentunut jää helposti "sängyn pohjalle makaamaan". Väsymyksen ja uupumuksen tunne liittyvät tähän olotilaan läheisesti. Väsymyksestä huolimatta nukkuminen on usein häiriintynyttä. Unettomuutta seuraa entistä suurempi väsymys. Syntyy huonon nukkumisen tai unettomuuden noidankehä.

Lamaannus ei ole vain aloite- ja toimintakyvyn menetystä, vaan se ulottuu myös kaikenlaisen haluamisen, seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden alueille. Masentunut ei tunne olevansa kiinnostunut mistään. Hän vetäytyy omiin oloihinsa ja eristäytyy sosiaalisesti. Mikään ei tuota mielihyvää, mikään ei kiinnosta. Rakastamisen ja välittämisen kyky tuntuu olevan hukassa. Mielessä vellovat synkät, tuhoamisenhaluiset tunnelmat ja kuoleman ajatukset.

Masentunut kärsii tästä kovasti. Hän näkee selvästi oman tilansa, ja soimaa armottomasti siitä itseään. Läheisten rohkaisuiksi tarkoittamat kehotukset ottaa itseä niskasta kiinni vain pahentavat itsesyytöksiä ja arvottomuuden kokemuksia, koska masentunut kokee olevansa kykenemätön täyttämään itseensä kohdistuneet odotukset. Masentunut menettää itseluottamuksensa ja omanarvontuntonsa ja alkaa pitää itseään jonkinlaisena epäihmisenä, jolla ei oikeastaan olisi olemassaolon oikeutta.

Arvottomuuden kokemuksen maaperässä kasvavat myös armottomuuden, itsesyytöksien ja itsetuhon siemenet. Arvottomuus ja epäonnistuneisuus vaativat rangaistuksen. Masentunut tuntee olevansa täydellinen "luuseri", epäonnistunut ja paha ihminen ja muille riesa ja vaiva. Muille olisi suuri helpotus, jos hän kuolisi tai tappaisi itsensä.

Miten sitten voidaan ymmärtää tämä lamaannus ja toisaalta tämä itseen kohdistuva armottomuus, aggressiivisuus ja tuhoamisenhalu? Mistä masentunut haluaisi päästä itsessään niin säälimättömällä tavalla eroon? Mitä masentunut oikeastaan haluaisi tuhota tai minkä tappaa?

Lamaannus ei synny tyhjästä. Sen tehtävänä on toimia "henkisenä kokovartalopuudutuksena". Puudutusta tarvitaan, jotta kipu ei tuntuisi. Mistä kivusta silloin on kyse? Kyse on monesti varhaisiin traumaattisiin kokemuksiin tai oikeammin niiden "muistoihin" liittyvästä torjutusta ja tukahtuneesta lapsenomaisesta raivosta, psyykkisestä avuttomuudesta ja kivusta, jotka voivat subjektiivisina kokemuksina olla sietämättömiä. Parempi olla henkisesti turta, kuin tuntea sellaista, jota ei kerta kaikkiaan voisi kestää. Masentuneen kokonaisvaltainen lamaantuminen suojelee näin paradoksaalisella tavalla minuutta kenties vielä tuhoisammalta kokemukselta.

Masentunut kantaa sisällään rakastamisen kyvyn ja minuuden kokemuksen ja elävyyden tuhoavaa pelottavaa raivoa. Masennuksen kokemuksellisessa ytimessä on tavallisesti varhaislapsuuden käsittelemättä jääneet traumaattiset menetyksen, laiminlyönnin tai puutteen kokemukset. Lapsella ei ole mahdollisuuksia käsitellä kokemiaan asioita ja erityisesti niiden herättämiä raivon tunteita vanhempiaan kohtaan. Sillä ei myöskään ole ollut käytettävissään aikuista, joka olisi auttanut häntä käsittelemään kokemaansa. Kehityksen siinä vaiheessa lapsi on vielä täysin vanhemmistaan riippuvainen, eikä sillä ole "varaa" tuhota omalle olemassaololleen välttämätöntä, nyt kuitenkin myös vihattavaa vanhempaa. Sitä oksaa ei voi sahata, jolla itse istuu. Syntyy sisäisesti mahdoton tilanne. Omaa olemassaoloa uhkaavalle raivolle täytyy tehdä jotain. Lapsi yrittää säilyttää yhteyden vihattavaan vanhempaansa tekemällä siitä samastumalla "itsen erottamattoman osan". Pahasta tulee nyt kuitenkin myös itsen osa, ja sitä masentunut säälimättömästi vihaa.

On selvää, että masentunut kokee hirvittävää syyllisyyttä omasta tuhoavuudestaan. Masentuneen pahuuden, arvottomuuden ja itseinhon kokemukset ovat merkkinä tästä. Pahaa ihmistä täytyy rangaista, ajattelee masentunut. Joissakin tapauksissa itsemurha koetaan tällaisena rangaistuksena.

Kun masentuneen puhetta kuuntelee tarkasti, voi havaita, että masentunut on kääntynyt myös omia halujaan ja toiveitaan vastaan. Ne ovat kuin vihollisia, joista täytyisi hankkiutua eroon. Sisimmässään ja varhaisten kokemustensa opettamana masentunut ei uskalla lähteä toteuttamaan keskeisiä tarpeitaan, koska pelkää, että johtavat ne taas kerran ankariin pettymyksiin, pelottavaan raivoon, itsetunnon romahtamiseen, intensiiviseen häpeään ja itsevihaan sekä lopulta lamaantuneeseen depressioon, elävältä kuolemiseen. Masentuneen ajatus on: "Kuinka taas erehdyin toivomaan, että toiveeni voisivat tulla ymmärretyiksi ja vastaanotetuiksi. Itseen ja omiin toiveisiin ei pidä kerta kaikkiaan luottaa."

Myöskään toisiin ei voi luottaa. Jos kerran omat vanhemmatkaan eivät ymmärtäneet masentuneen ominaislaatua, toiveita ja tarpeita, kuinka hän voisi luottaa kehenkään muuhun. Masentunut kantaa sisällään suurta avuttomuutta ja perusturvattomuutta. Tähän epäluottamukseen perustuu myös masentuneen vaikeus ottaa vastaan hyviä ja myönteisiä asioita. Jos ottaa vastaan hyvää, myöntää samalla itselleen, että tarvitsee sellaista. Tarvitsemisen myöntäminen on masentuneelle kuitenkin vaarallista, koska sille tielle lähtiessään hän altistaa taas kerran itsensä lapsuutensa traumoille.

Minuuden elävyyden kokemus

Sen jälkeen, kun kokemus omasta erillisestä minuudesta on kerran syntynyt varhaisessa lapsuudessa, sen säilyttämisestä tulee keskeinen asia elämässä. Lapsuudessa sen ylläpitämiseen tarvittiin äidin ja vanhempien ymmärtäväistä tukea, apua ja riittävää konkreettista läsnäoloa. Vanhemman läsnäolon ja "saatavuuden" täytyy olla turvattu, jotta lapsen itsetunto ja minuuden elävyyden kokemus kehittyisivät suotuisasti. Vanhemman menetys, lapsen kannalta liian pitkät erot, erityisesti oma äidin depressio tai muu tunteenomainen tavoittamattomuus voivat katkaista tämän välttämättömän emotionaalisen napanuoran. Seurauksena on minuuden elävyyden katoaminen tai jopa uhka minuuden hajoamisesta.

Ihmisen, joka ei ole joutunut tällaista itse kokemaan, voi olla vaikea kuvitella, mitä tämä elämyksellisesti merkitsee. Se voi olla sietämätöntä yksinäisyyttä, autiutta ja tyhjyyttä tai oman olemassaolon häviämisen uhkaa. Se on kokemus, jolta on joka tapauksessa kaikin mahdollisin keinoin suojauduttava. Se on myös kokemus, josta masentunut ajattelee, ettei kukaan voi sitä ymmärtää. Hän on sen kanssa totaalisen yksin ja kaiken avun ulottumattomissa.

Eräs vakavasti masentunut henkilö viilteli käsivarteensa verta vuotavia haavoja. Hän tarvitsi voimakkaan kivun tuntemuksen, jotta ei tuntisi vielä hirveämpää tyhjyyttä ja autiutta. Tuskallinen kipu oli ehkä tarpeen estämään oman minuuden häviämisen uhka. Jonkinlainen selkeä kokemus minuudesta oli tavoitettavissa voimakkaassa kivun kokemuksessa. Tunnen kipua, olen siis olemassa. Tämä voi tehdä ymmärrettäväksi sen, että masentunut saattaa suorastaan etsiä kipua ja tuskaa.

Joillakin masentuneilla on taipumus "jäädä kiinni" epätyydyttävään ja pettymyksiä tuottavaan ihmissuhteeseen tavalla, jota voidaan pitää masokistisena. Mikä saa pysymään tällaisessa jatkuvia pettymyksiä ja suoranaista kärsimystä tuottavassa suhteessa? Luulen, että epätyydyttävä suhde on parempi kuin suhteen menetys, joka puolestaan uhkaa taas kerran nostaa pintaan kokemukset varhaisista sietämättömistä menetyksen, puutteen ja yksinäisyyden kokemuksista. Masentunut valitsee tiedostamattomasti kahdesta pahasta pienimmän.

Lopuksi haluaisin todeta, että kamppailu masennusta vastaan psykoterapiassa on kamppailua lamaannusta ja itsetuhoisuutta vastaan. Masentunutta täytyy auttaa paremmin ymmärtämään ja hallitsemaan näitä elämänhalua ja -iloa tuhoavia voimia itsessään. Hän tarvitsee tukea voidakseen alkaa uudelleen toivoa ja haluta asioita pelkäämättä, että ne taas kerran uhkaavat johtaa lapsuudessa koettujen kauheuksien toistumiseen. Tie masennuksen kalmanhajuisesta maailmasta valoon ja elämään on useimmiten pitkä ja vaikea, muttei mahdoton.

Takaisin etusivulle

Sivusto päivitetty 10.1.2005