Miehen häpeästä

Johdanto

Kerronpa teille sadun, mutta ennen sitä jokunen sana sen tekijästä. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe oli köyhä, äiti oli kouluja käymätön pyykkäri. Suutari-isällä oli jonkinlaista alkeiskoulutusta. Isän isoäiti oli kertonut pojan isälle, että heidän perheellään olisi aatelista taustaa. Huhuttiin myös siitä, että poika olisi ollut kuningas Kristian VII avioton poika. Isä oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja luki mielellään pojalleen Tuhannen ja yhden yön tarinoita.

Poikaan siis istutettiin mielikuvia jostain erikoisesta ja hienosta.

Lahjakas ja opinhaluinen poika päätyi monien vaiheiden jälkeen kirjailijaksi jo varsin nuorella iällä. Monet arvovaltaiset henkilöt tukivat taloudellisesti hänen opintojaan ja matkojaan, joilla hän tutustui moniin aikansa merkittäviin kulttuurihenkilöihin. Hänen tavoitteenaan oli tulla romaani- ja näytelmäkirjailijaksi. Kouluvuosinaan hänen erikoinen ulkonäkönsä herätti kuitenkin kielteistä huomiota. Hänen omien sanojensa mukaan juuri kouluvuodet olivat olleet hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Häpeä oli siis monin tavoin tuttu tälle henkilölle.

Kuitenkin etenkin tämän henkilön sadut tekivät hänestä maailmankuulun. Sanotaan, että hän itse ei erityisemmin arvostanut niitä. Suosioista kertoo se, että satujen pohjalta on tehty lukuisia piirrosanimaatioita, satunäytelmiä ja elokuvia.

Sitten itse satu:

Olipa kerran keisari, joka ei välittänyt oikeastaan mistään muusta kuin uusista, kauniista vaateista. Hän näyttäytyi alamaisilleen vain esitelläkseen uusia vaatteitaan.

Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He sanoivat olevansa taitavia kankureita ja valmistavansa keisarille uudet vaatteet ennen näkemättömän hienosta kankaasta. Kaiken hyvän lisäksi se oli taikakangas, jolla oli muka sellainen ominaisuus, että sitä ei saattanut nähdä sellainen ihminen, joka oli typerä tai kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä.

Keisari halusi ehdottomasti uudet vaatteet moisesta kankaasta. Niiden avulla hän saisi kaiken hyvän lisäksi selville sen, ketkä hänen alamaisistaan olivat typeriä ketkä viisaita tai muuten vain tehtäväänsä kelpaamattomia. Kankurit pantiin oitis töihin.

Keisari olisi halunnut työn kestäessä mennä katsomaan valmistuvaa kangasta, mutta ei uskaltanut, kun muisti kankaaseen liittyvän taikuuden. Hän pelkäsi, ettei näkisikään kangasta ja paljastuisi siten typeräksi. Niinpä hän lähetti vanhan luotettavan ministerinsä asialle. Tämä teki työtä käskettyä.

Kankureiden luona ministeri ei tietenkään nähnyt minkäänlaista kangasta, vaikka nämä paukuttivat ahkerasti kangaspuita ja olivat koko ajan valmistavinaan kangasta. Ministeri parka ei mitenkään voinut kertoa, ettei nähnyt kangasta. Hänen oli pakko kehua ja ylistää kangasta niin kankureille kuin keisarillekin. Toinenkin virkamies lähetettiin varmuuden vuoksi asialle. Sama toistui.

Lopulta keisarin oli itse nähtävä kangas. Varmuudeksi hän otti mukaansa muitakin arvostamiaan miehiä, jotka kaikki kilvan kehuivat kangasta. Keisari oli kauhuissaan, kun ei nähnyt kangasta. Oliko hän typerä ja kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä? Keisarikaan ei voinut muuta kuin yhtyä ylistämään kangasta. Hän halusi ehdottomasti, että tuosta kankaasta valmistettaisiin hänelle uudet vaatteet.

Koitti päivä, jona keisarin oli määrä näyttäytyä uusissa vaatteissaan kaupunkilaisille. Myös kaupunkilaiset olivat kuulleet kankaaseen liittyvästä eriskummallisesta taikuudesta. Keisari lähtee juhlakulkueessa kaupungille. Hoviherrat kantoivat hänen olematonta laahustaan. Kansankin keskuudessa keisarin uudet vaatteet herättivät ihastusta, jollaista ei aikaisemmin oltu koettu, sillä kukaan ei halunnut paljastua typerykseksi.

Yhtäkkiä kansalaisten joukosta kuuluu pienen lapsen huudahdus: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” Ja pian koko kansa toistaa samaa. Keisarin selkäpiitä karmi, mutta hänen oli kestettävä tilanne loppuun asti. Hän ojentautui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat olivat kantavinaan hänen laahustaan.



Häpeän varhaisista juurista

Häpeä on ahdistuksen ja masennuksen tavoin perustavanlaatuinen hyvin varhainen tunnereaktio. Pentti Ikonen ja Eero Rechardt toteavat, että häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen ja sen perustyyppi on pienen vauvan vierastaminen. Vauva kääntää katseensa täynnä äidin odotusta kohti lähestyvää aikuista ja havaitsee, ettei tämä olekaan äiti, ja kääntää päänsä poispäin ja alkaa itkeä. Odotus äidin kasvoista ja katseesta ei toteudukaan.

Edellinen hieman toisin sanottuna: Kun jokin elintärkeä odotus tai tarve ei kohtaakaan vastavuoroisuutta, seurauksena on häpeäreaktio. Kyse on tunteesta, jossa oma tarve tai odotus paljastuu vääränlaiseksi tai kelpaamattomaksi. Paljastuminen saa haluamaan sen kätkemistä. Pahimmillaan häpeä on eräänlainen sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus, joka lamauttaa ja pysäyttää. Siinä koko oma minuus osoittautuu rakkauteen kelpaamattomaksi ja arvottomaksi. Voimme sanoa, että häpeä on mitä suurimmassa määrin narsistista tai koko minuuden olemukseen liittyvää tuskaa.

Näin puolestaan toteaa Erik H. Erikson: ”Häpeä on paljastettuna olemista toisen katseen edessä, tietoisuutta siitä, että toinen näkee, ilman, että on valmis tai halukas siihen, että tulee nähdyksi.”

Ruotsalainen psykoanalyytikko ja kirjailija Else-Britt Kjellqvist toteaa kirjassaan Rött och Vitt: om skam och skamlöshet, että kenties kaikkein voimakkain yksittäinen häpeälle altistava tekijä on se, ettei ole lapsena tullut rakastetuksi. Me tiedämme, että pienen lapsen koko olemassaolon ja elämän keskeisin pyrkimys ja tarkoitus on äidin hellä huolenpito ja rakastava katse. Ne luovat perustan lapsen todelliselle ja vahvalle itsetunnolle ja minuuden kokemukselle.

Rakastavan huolenpidon ja empaattisen ymmärtämyksen puute saavat lapsen kokemaan, että hänessä on jotain vikaa tai hän on vääränlainen, kun äiti ei häntä rakasta. Kun tällainen kokemus syöpyy mielen varhaisiin kerrostumiin, se muodostuu voimakkaaksi häpeälle altistavaksi tekijäksi ja voi olla vaikeasti korjattavissa. Lapsella ei ole edellytyksiä nähdä sitä, että syy voi olla äidin omassa eri syistä johtuvassa kyvyttömyydessä tai vaikeissa olosuhteissa.

Kun tällainen henkilö sitten myöhemmässä elämässään epäonnistuu rakkauden, hyväksymisen ja ymmärretyksi tulemisen tavoittelussaan, heräävä häpeä koskettaa varhaista traumaa ja saa siitä voimansa. Häpeä ikään kuin muistuttaa: kuinka saatoin olla niin typerä, että uskaltauduin toivomaan jotain sellaista. Minussa on kuitenkin jotain vikaa, ei minua voi rakastaa. Olen ja olen aina ollut vääränlainen tai jollakin tavalla epäkelpo.

Hävettävää rakkaudettomuuden ja vääränlaisuuden syvää haavaa sisimmässään kantavat voivat kokea heihin kohdistuvan henkisen ja fyysisen väkivallan tai hyväksikäytön todisteeksi omasta arvottomuudestaan. Se ikään kuin vain vahvistaa häpeää omasta itsestä koettua kelpaamattomuutta.

Tämä varhainen ja perustavanlaatuinen häpeä ei ole sukupuolisidonnaista. Se on yleisinhimillistä meitä kaikkia koskettavaa.

Häpeältä suojautumisesta

Varhaiset traumaattiset kokemukset, vaikeat pettymykset rakkauden- ja vastavuoroisuuden toiveissa, puutteet tai tietoisuus omasta kyvyttömyydestä saa haluamaan niiden kätkemistä, etenkin jos ne eivät ole saaneet hyväksyvää ymmärtämystä osakseen. Niiden paljastuminen uhkaa riistää meiltä mahdollisuuden voida hyvin ja saada omasta olemassaolosta mielihyvää.

Häpeän ja sen taustalla olevan häpeällisen asian paljastuminen johtaa pahimmillaan häpeäromahdukseen. Se on erittäin tuskallinen tila, jota on kuvattu sisäänpäin tapahtuvaksi romahdukseksi. Siinä oma minuus menettää arvonsa ja tuntuu kuin itseltä putoaisi maa jalkojen alta. Mieluummin kuolema kuin häpeä.

Häpeäkokemukseen liittyvä voimakas paljastumisen pelko johtaa puolestaan siihen, että häpeä on pysynyt piilossa myös psykologiselta ja psykoterapeuttiselta tutkimukselta. Vastaanotolla on helpompi puhua masennuksesta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä kuin häpeästä.

Paljastumisen herättämä raivo voi kohdistua itseen, häpeän aiheuttajaan tai siihen, joka on häpeän paljastanut. Edellinen voi johtaa syvään itseinhoon, omanarvontunnon menetykseen ja pitkittyessään masennukseen. Kokemus on silloin: olen surkea, arvoton, vastenmielinen ihminen enkä kelpaa mihinkään. Jälkimmäinen voi johtaa suoraan aggressioon, joka kohdistuu häpäisijään tai paljastajaan, tämän mitätöintiin, nöyryyttämiseen tai vastahäpäisyyn.

Suojautuaksemme paljastumiselta voimme yrittää olla meihin kohdistuneiden odotusten mukaisesti. Se voi johtaa mielistelyyn. Häpeän ja vastavuoroisuuden menettämisen pelko saa meidät kuuntelemaan läpi elämämme toisen ääntä, tarkkailemaan toisen katsetta ja vihjeitä, jotta tietäisimme kuinka meidän tulisi olla, jotta tulisimme hyväksytyksi tai toiveemme kohtaisivat vastavuoroisuutta. Voimme teeskennellä olevamme jotain muuta kuin olemme tai sitten voimme yrittää luoda ulkoisesti näyttävän tai suureellisen kuoren hävettävän ytimen suojaksi. Palauttaisin tässä mieliin sadun Keisarin uusista vaatteista.

Häpeään liittyvä itsen kätkeminen ilmaisee paradoksaalisella tavalla toivoa: kun luovun itsestäni tai osasta itseäni sellaisena kuin olen, saan kenties tärkeät toiset ja heidän hyväksymisensä säilytettyä. Näin menetellen säästymme häpeäromahdukselta. Silloin kuitenkin meille tärkeitä toiveita ja minuuden puolia jää rikastuttavan vuorovaikutuksen ulottumattomiin. Koemme olevamme teeskentelijöitä, koska emme häpeän pelossa uskalla näyttää muille todellista minäämme.

Häpeän kätkemisestä seuraa, että me havaitsemme siitä lähinnä niitä keinoja, joilla häpeältä suojaudutaan. Helpoimmin havaittavia ovat häpeän seurannaiset ja sen välttämismenetelmät; eräitä näistä ovat ruumiilliset reaktiot: punastuminen, hikoilu ja vapina, lamaantuminen, eristäytyminen, apatia, liikapuheliaisuus, liikaesiintyminen, narsistinen mahtailu, häpeämättömyys, piittaamattomuus ja kyynisyys.

Häpeä koskee koko minuutta. Ihminen voi pyrkiä korjaamaan tai hyvittämään syyllisyyttä herättävän teon, mutta häpeä tuntuu korjaamattomalta ja koko minuus perusteitaan myöten väärältä; siksi se vaatii koko itsen muuttamista. Häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta todellisuutta, se käynnistää todellisuuden torjuntaa kieltämällä ja aiheuttaa ajatuksettomuutta. Kyky kestää häpeää on samalla tavalla tärkeä kuin kyky sietää masennusta ja syyllisyyttä.

Kun vastavuoroisuuden löytäminen epäonnistuu, koskee epäonnistuminen koko olemusta. Häpeässä koko toiselle ilmaistu oma olemus paljastuu vääräksi. Tämän paljastumisluonteensa häpeä säilyttää kaikissa yhteyksissä. Toiveen toteutumisyrityksen ilmaiseminen tai paljastuminen altistaa häpeän kokemukselle kaikissa kehitysvaiheissa ja kaikkina ikäkausina.

Minkälaisia sitten ovat erityisesti miestä koskettavat häpeäreaktiot? Vastauksen saamiseksi meidän on tarkasteltava miehistä kasvua kokonaisuutena ja siinä esiintyviä häpeälle altistavia kehitysvaiheita ja tekijöitä.

On syytä muistaa, että hyvässä ja turvallisessa varhaisessa hoivassa syntynyt perusluottamus ja hyvä itsetunto antavat parhaan suojan häpeäreaktioita vastaan myös miehillä. Pohjalainen sanonta toteaa: ”Ei kolo komiaa kaara.” Täysin nekään eivät suojaa häpeältä, mutta tekevät siitä siedettävämpää.

Miehisen häpeän aiheita

Pojalla on kasvussaan mieheksi neljä merkittävää kehitystehtävää, joita on myös tavattu kutsua kehityskriiseiksi. Niistä ensimmäisessä on kyse irrottautumisesta varhaisesta symbioottisesta suhteesta äitiin. Toisessa pojan on otettava haltuun ja kesytettävä varhaisen miehisen seksuaalisuuden ilmentymät. Kolmannessa pojan on ratkaistava oidipaalinen konfliktinsa. Neljäs koskee aikuisen seksuaalisuuden haltuunottoa ja integroimista osaksi miehistä identiteettiä.

Isän merkitys esimerkkinä, tukena ja samastuskohteena kaikissa näissä vaiheissa on suuri. Jos pojalle tulee vaikeuksia miehisen kasvun tiellä ja isää ei ole auttamassa, poika voi luovuttaa ja taantua ja palata varhaisen äitisuhteen suomaan turvaan. Samalla poika voi kuitenkin luopua erillisyyden ja itsenäisyyden tavoittelusta. Pojasta voi tulla hävettävä mammanpoika.

Pojalle isättömyys – oli sitten kyse todellisesta, poissaolevasta tai psykologisesta – voi muodostua häpeän aiheeksi. Pojalla ei ole miestä, jota ihailla ja pitää esikuvanaan ja samastuskohteenaan. Tätä kuvannee muistoni lapsuudesta. Poikien keskinäisissä voimien mittelöissä häviölle jäävä sanoi, että hakee isänsä apuun. Voitolla oleva puolestaan veti ässän hihastaan sanomalla, että hänen isänsä on tämän isää vahvempi.

On koulun alkamisen ensimmäinen päivä. Pieni miehenalku on tulossa kouluun äidin saattamana. Tilanne jännittää. Sitä kuitenkin helpottaa se, että voi pitää äitiä kädestä. Kun sitten tullaan lähemmäksi koulurakennusta, poika huomaa esikoulusta tuttuja poikia. Hän irrottaa kätensä äidin kädestä, koska ei halua, että muut pojat näkevät sen.

Jossain myöhemmässä vaiheessa tätä poikaa voitaisiin haukkua mammanpojaksi riippuvuutensa, rohkeuden puutteen ja äitiin tukeutumisen vuoksi. Tämä voisi olla pojalle itselleen häpeän paikka. Hän kokisi itsensä häpeällisellä tavalla pelkuriksi, huonoksi ja erilaiseksi.

Pojalle koulussa kiusatuksi tuleminen voi jättää elinikäisiä haavoja. Mikä tahansa pienikin poikkeavuus voi johtaa kiusatuksi tulemiseen. Puolustautuminen, vapautuminen tai tilanteen korjaaminen voi olla erittäin vaikeaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi voi tulla koulun vaihto.

Kiusatun trauma herättää monia vaikeita tunteita, myös häpeää. Häpeä liittyy silloin erilaisuuden, arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteisiin. Kokemus on silloin: minussa on jotain sellaista, jonka takia minusta ei pidetä tai minua ei hyväksytä joukkoon. Myös se, ettei pysty pitämään puoliaan voi merkitä hävettävää heikkoutta.

Rohkeuden puutteesta ja ylenmääräisestä pelokkuudesta kärsivälle saatetaan pilkallisesti sanoa: ”Tuliko äitiä ikävä?” Sotaveteraanit kertovat, että rintamalla vaikeissa taistelutilanteissa pelkäävää miestä saatettiin nimittää vellihousuksi. Kaikella tuolla haluttiin herättää häpeää miehisen rohkeuden puutteesta.

Yhteiskunnalliset arvot ja sosiaaliset normit tietenkin määrittelevät kasvaville pojille ja miehille erilaisia ihanteita ja tavoitteita. Niiden saavuttamattomuus voi saada asianomaisen tuntemaan itsensä jollakin hävettävällä tavalla vaillinaiseksi tai kelpaamattomaksi.

Palaan takaisin pojan varhaisen miehisyyden ilmentymiin ja kehitykseen.

Heränneen varhaisen seksuaalisuuden kehitys riippuu paljon siitä, kuinka poika pystyy mielessään käsittelemään penikseensä ja sen kiihottumiseen liittyviä erilaisia yllykkeitä, tuntemuksia ja mielikuvia. Lisääntyvät mielihyvän kokemukset joka tapauksessa kasvattavat peniksen arvoa pojan mielessä.

Millä tavalla pojan varhainen seksuaalisuus ilmenee käytännössä? Tarkoitan tässä jo vauvavaiheen ohittaneita leikki-ikäisiä poikia.

Spontaaneissa leikeissä pojat parhaiten ilmaisevat itselleen tärkeitä tarpeita ja toiveita. Leikki on valtatie pojan mielenmaailmaan.

Seurasin kerran eräiden ehkä viisi- kuusivuotiaiden poikien leikkiä hiekkalaatikolla. Siinä leikittiin sotaa. Hiekasta oli rakennettu jonkinlaisia linnoituksia tai varustuksia, joita vastaan lentokoneet sitten ryhtyivät hyökkäilemään. Ne pudottivat pommeja (kiviä) linnoituksiin, jotka ankarien ja toistuvien hyökkäyksien voimasta vähitellen sortuivat. Tehostaakseen pommien vaikutusta niihin liitettiin mahtavia ääniefektejä. Leikki tuotti kaikesta päätellen pojille mielihyvää.

Monet tämän kehitysvaiheen pojat ovat todellisia pieniä, jopa sotaisen tuntuisia machoja. Monesta äidistä tällainen raisu pyssyjä sekä keppejä ahkerasti hakkaamiseen ja pistelemiseen käyttelevä poika voi tuntua vieraalta ja vaikeasti ymmärrettävältä. Isällä on mahdollisuus oman kehollisen todellisuutensa kautta paremmin ymmärtää poikansa haluja ja yllykkeitä sekä auttaa niiden kesyttämisessä.

”Iskä kato mitä mä osaan!” Tuo pyyntö sisältää jotain hyvin olennaista siitä, mitä taidoissaan kehittyvä poika isältään odottaa. Hän kaipaa itselleen miehistä peiliä. Jos isä ei ymmärrä tai osaa vastata tuohon oikealla tavalla, poika voi kokea, että hän ei ole isänsä mielestä kelvollinen. Kasaantuessaan tällaiset kokemukset voivat saada pojan hillitsemään tai rajoittamaan kehitykselleen tarpeellisia varhaisia miehisyyden ilmaisuja. Itseilmaisun haluissa piilee häpeän uhka.

Aktiivisuudesta ja toiminnasta tuleva mielihyvä lisää pojan ihastusta ja uskoa löytämäänsä varhaiseen miehisyyteen. Usko omaan voimaan ja sen mahdollisuuksiin voi tässä vaiheessa olla ylimitoitettua ja yliarvostettua. Pojan pippeli voi mielessä paisua mahti- ja taikakaluksi, joka tekee lähes kaiken mahdolliseksi, myös pojan ensimmäisen rakkauden kohteen – äidin – ja myöhemmin naisen valloittamisen.

Tällainen lähinnä fantasian tasolla tapahtuva oidipaalinen isottelu kuitenkin ennen pitkää kohtaa todellisuuden. Pieni poika joutuu nöyryyttävällä tavalla havaitsemaan, ettei ole aikuinen mies eikä pysty sellaisiin asioihin, joihin aikuinen mies pystyy. Aikuisiin miehiin vertailu herättää nöyryyttävän kokemuksen omasta pienuudesta sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Oidipaalinen uho ja isän syrjäyttämisen halu uhkaavat kuitenkin kahdella pojan omaa kehitystä vaarantavilla seikoilla: isän menetyksellä ja kostolla.

Hyvä isä, joka ei koe asemaansa uhatuksi, kuitenkin auttaa poikaansa tästä ahdingosta viitoittamalla tietä tulevaisuuteen ja kasvuun. Se mikä ei nyt poikana ole mahdollista, on mahdollista sitten, kun on aikuinen. Aikuisena hänkin voi isän tavoin saada itselleen naisen ja perustaa perheen.

Murrosiässä on omat häpeäansansa. Jo ihan normaaliin puberteettiin liittyvät voimakkaat fyysiset ja henkiset muutokset voivat saada pojan tuntemaan oman itsensä oudoksi ja jopa pelottavaksi. Keho, jossa ei tunne olevansa kotonaan, voi herättää häpeää.

Se että fyysinen kasvu ja puberteetti tulee tavallista myöhemmin, voi olla häpeällä uhkaava tekijä. Eräs aikuinen mies muisteli kouluaikojaan ja urheilutuntejaan vieläkin häpeää tuntien. Hän pienenä ja heiveröisenä jäi aina viimeiseksi, kun valittiin pelaajia jalkapalloon. Hän oli se, joka oli pakko ottaa, kun ei enää ollut muita valittavana. Urheilutuntien suihkut jäivät väliin, koska hän ei uskaltautunut näyttäytyä alastomana kehittyneemmille luokkatovereilleen.

Sama mies myös muisteli häpeää tuntien sitä, että hän ei pienikokoisena ja voimiltaan heikkona pystynyt pitämään puoliaan, kun häntä kiusattiin lapsellisuutensa vuoksi.

Seksuaalisuus on erityisen häpeäherkkä alue ihmisen persoonallisuudessa. Syy siihen löytyy tavasta, jolla seksuaalisuus otetaan haltuun kasvun ja kehityksen aikana. Seksuaalisuutta ja sen ilmaisuja me emme voi harjoitella vanhempiemme kanssa. Sen me joudumme tekemään suurelta osin yksin erityisesti lapsuudessa. Murrosiässä ja aikuisuudessa meillä on mahdollisuus ”harjoitella” sitä seurustelukumppaniemme kanssa.

Menestys naismaailmassa on tunnetusti miehillä kiinni monista miehisen seksuaalisuuden ulkoisista tunnusmerkeistä. Pieni penis on monelle miehelle pelon ja häpeän aihe. Seksuaalinen kokemattomuus hävettää, tilapäinen kyvyttömyys yhdynnässä tai pysyvämpi impotenssi voivat olla suuria häpeän aiheita.

Kun jossakin miehessä halutaan herättää häpeää, hänelle voidaan tokaista: ”Ei sinusta ole mieheksi” Kun mies halutaan saada tuntemaan häpeää, se voidaan tehdä käyttäen välineenä häpeäherkkää seksuaalisuutta vihjailemalla, että hän olisi seksuaalisesti epämiehekäs, poikkeava tai perverssi.

Jouko Turkka puolestaan toteaa:

Noiden puuttuvien parin sentin tähden, tai niiden puuttumisen pelosta en usko riittäväni naisille tehostamatta. Minun täytyy saada heidät kiitollisiksi jostain muusta syystä, ihailemaan itseäni, tuntemaan myllertäviä, mieleenpainuvia tunteita minua kohtaan.”

Myös avioero, jos se tapahtuu niin, että mies tulee jätetyksi, voi herättää miehessä hävettävää epäonnistumisen tunnetta. En kelvannut, en ollut rakastetuksi tulemisen arvoinen. En ollut mies, joka olisi kyennyt pitämään naisensa.

Meidän aikamme on myös hyvin ulkonäkökeskeinen. Ihminen valitettavan usein arvotetaan ulkonäkönsä perusteella. Erityisesti narsistiset tai itsetunnoltaan heikot miehet voivat hävetä sitä, että heidän naisensa ei ole riittävän koulutettu, kaunis tai seksikäs. Ajatus on: eihän sellaisen kanssa kehtaa kulkea ulkona.

Valitettavasti meidän yhteiskunnassamme ihmisen arvoa mitataan edelleenkin taloudellisin perustein. Vähävaraisuus ja suoranainen köyhyys – olivatpa niiden syyt itsestä riippumattomia tai ei – voivat olla häpeän aihe – erityisesti miehelle, jonka tulisi kyetä elättämään itsensä ja myös tarvittaessa perheensä.

Muistan kun edesmennyt isoisäni joskus ulos lähtiessään tarkisti, että lomapakossa on rahaa. Hänen mielestään miehellä piti aina olla rahaa mukanaan, etteivät koirat pääse kusemaan kintuille. Rahattomuudessa oli siis hänelle jotain alentavaa ellei suorastaan hävettävää. Näin ajatteli pula-aikoja kokenut pienen maatilan poika.

Nyt irtisanomisten aikakaudella moni mies on työttömäksi tai lomautetuksi jääneenä joutunut kokemaan myös hävettävää tarpeettomuuden tai kelpaamattomuuden tunnetta. Voi vain kuvitella, miltä niistä YT:n tai irtisanomisten kohteina olevista miehistä tuntuu.

Yhteiskunta ja erilaiset sosiaaliset yhteisöt ovat aina asettaneet miehisyydelle erilaisia ihanteita. Vanhemmat yrittävät sitten puolestaan istuttaa noita hyveitä poikiinsa. Tällaisia varsin stereotyyppisiä ihanteita ovat rohkeus, pelottomuus, itsenäisyys, itsevarmuus, taloudellinen toimeentulo ja luotettavuus.

Juha Siltala pohtii erityisesti tätä kysymystä kirjassaan Miehen kunnia toteamalla, että kulttuuriperinteemme on vaalinut sisun eetosta ja yksin pärjäämistä, elämänhallintaa suoritusten ja työn avulla. Suomalainen mieskunnia rakentuu selviämiseetoksen varaan, mikä värittää myös suhdetta naiseen.

Sisu ei kuitenkaan riitä selviämiseen kovenevassa kilpailussa, jossa epäonnistumisen riski kasvaa. Itseriittoisuus on huono suoja riippuvuutta vastaan, eikä itsenäinen toimintakyky ole välttämättä pysyvä olotila. Tarvittaessa olisi kyettävä myös riippuvuuteen ilman häpeää. Sosiaalipoliittiset toimet eivät valitettavasti tällä hetkellä tue tällaista kehitystä.

Suomen käymissä sodissa tällaiset perinteiset miesihanteet ovat erityisesti korostuneet. Seuraava sitaatti kuvaa tätä:

Näiden karkuriryhmien ohella on mainittava ”tärähtäneet” eli ne miehet, joiden hermot eivät kestä taistelussa, tykistötulessa tai pommitusten alaisena oloa, mutta joiden kunniantunto ei salli karkaamistakaan ainakaan rikollisessa tarkoituksessa. He ovat yleensä heikkohermoisia kunnon miehiä, jotka taistelun välittömän vaikutuspiirin ulkopuolella tekevät tunnollisesti mitä tahansa. Ehkäpä rangaistuksen ja häpeän pelko estää heitä karkaamasta samoin kuin kuoleman pelko taistelemasta.

Näille kaikille huutaa paikallansa kaatuneiden veljien veri maasta toisille syyttäen, toisille säälien. Karkurit ovat oman häpeänsä ohella tahranneet koko armeijan ja kansan kunniaa (Y. A. Järvinen, 1950: Jatkosodan taistelut).