Syyssonaatti Elokuvan DVD-version alussa on Ingmar Bergmanin haastattelu, jossa hän kertoo elokuvan syntyvaiheista. Käy ilmi, että Ingrid Bergman oli hieman aikaisemmin saanut kuulla, että hän sairastaa pitkälle edennyttä parantumatonta syöpää.

Äidin roolin on täytynyt olla hänelle erityisen raskas. Äidin ja tyttären minuutta ja itsetuntoa tuhoavan suhteen viiltävän tarkka kuvaus saa syvyyttä kenties siitä, että Ingmar Bergman ammentaa siihen omakohtaisia aineksia. Hän oli jyrkän ja ankaran papin poika, jota isä varmaankin juuri rakkauden nimissä kuritti ankarasti esimerkiksi fyysisesti tai sulkemalla tämän pimeään komeroon. Nämä kokemukset Bergman on siirtänyt Fannyyn ja Aleksanderiin.

Äidin ja tyttären yöllisessä välienselvittelyssä on varmasti mukana Bergmanin omia kipeitä tuntoja ja kokemuksia. Äidin ja tyttären dialogissa näkyy myös se, että sekä äiti että tytär kumpikin ovat omien traumaattisten kokemustensa uhreja. Tämän filmin pohjalta herää kysymys, voiko näin traumatisoitunut tytär koskaan antaa äidilleen anteeksi ja pystyykö äiti koskaan täysin kantamaan vastuunsa ja syyllisyytensä tyttärensä henkisistä vaurioista?

Pidän tätä elokuvaa järkyttävän tarkkanäköisenä kuvauksena narsistisista ongelmista kärsivän äidin tyttärilleen aiheuttamista henkisistä vaurioista.

Taiteelleen ja uralleen omistautunut äiti hylkää toistuvasti tyttärensä. Pitkät erot ovat jo sinällään vaikeita kokemuksia, koska ne heikentävät lapsen luottamusta siihen, että äiti olisi läsnä silloin, kun lapsi häntä tarvitsee. Suotuisalle kehitykselle välttämätön perusturva ja –luottamus jäävät puutteellisiksi.

Kun äiti sitten on paikalla, hän ei kuitenkaan ole paikalla lastaan varten. Äiti ei osaa luoda lapsen tarpeista ja kokemuksista lähtevää vuorovaikutusta. Äiti elää silloinkin itsekkäästi omassa maailmassaan omilla ehdoillaan jättäen tyttärensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.

Äiti on myös kykenemätön asettumaan tyttärensä asemaan ja ymmärtämään sitä, millainen tytär hänellä on ja mitä tämä tarvitsee. Tytär ei saa itsetunnolleen ja rakentuvalle minuudelleen tarvitsemaansa huomiota äidiltään. Tyttären on vaikea oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin on. Hänen identiteettinsä jää epämääräiseksi ja hauraaksi. Turvatakseen edes jollain tavalla äitinsä huomion tytär yrittää kieltäen ja sivuuttaen omat tarpeensa ja toiveensa epätoivoisesti olla sellainen kuin äiti haluaisi hänen olevan. Hänestä tulee itselleen vieras äitinsä toiveiden ruumiillistuma.

Niin kuin usein tapahtuu, narsistisen vanhemman lapsen täytyy oppia herkästi lukemaan vanhempansa mielialoja ja toiveita, jotta osaisi mukauttaa itsensä niihin. Lapsesta tulee vanhemmalleen vanhempi.

Elokuva alkaa siitä, että tytär Eva istuu pöydän ääressä kirjoittamassa kirjettä äidilleen Charlottalle, kuuluisalle konserttipianistille. Hän kutsuu äitiään luokseen, kun oli kuullut, että äidin aviomies oli kuollut. Heidän edellisestä tapaamisestaan oli kulunut seitsemän vuotta.

Evan aviomies Viktor on sivummalla samassa huoneessa ja kertoo katsojille jotain Evan taustasta ja siitä, kuinka he tapasivat ja menivät naimisiin. Eva oli ollut aikaisemmin naimisissa, eronnut ja sairastanut tuberkuloosin ja ollut jossain vaiheessa toimittajana Pohjois-Norjassa. Eva oli myös kirjoittanut kirjan, josta aviomies kovasti piti. Hän ottaa sen kirjahyllystä ja lukee siitä katkelman, joka hänen mielestään hyvin kuvaa Evaa. Eva kirjoittaa: ”Minun täytyy joka päivä opetella elämään, mutta se on vaikeaa, koska en tiedä kuka olen. Kuljen pimeässä itseäni etsien. Ehkä jonain päivänä uskallan kohdata itseni, jos minua rakastetaan sellaisena kuin olen.”

Aviomies toteaa, että hän on yrittänyt parhaansa, mutta on kokenut, ettei oikein ole onnistunut siinä.

Äiti saapuu autolla pappilaan, jossa Eva, Viktor ja nuorin tytär Helena asuvat. Kohtaaminen on aluksi riemukas. Eva on kovin innoissaan ja toivoo, että äiti olisi heidän luonaan pitkään. Niin äiti aikookin, iso ja painava matkalaukku on siitä merkkinä. Eva esittelee innoissaan yläkerran huonetta, joka on kokonaan varattu äidille ja laitettu sellaiseksi kuin äiti haluaa. Talossa on flyygeli siltä varalta, jos äiti haluaisi soittaa. Eva yrittää kaikin tavoin tehdä äitinsä olon kotoisaksi ja saada hänet viihtymään.

Äiti valittaa väsymystään ja selkäkipujaan ja alkaa vuolaasti kertoa miehensä Leonardon kuolemasta. Leonardo ilmeisesti palvoi Charlottaa ja oli paljon mukana tämän konserttikiertueilla, kannusti ja jakoi vaimonsa saaman ihailun. Äiti puhuu omista kokemuksistaan ja vaiheistaan eikä huomaa, kuinka tytär surullisena painaa päänsä alas kuin merkkinä siitä, että mikään ei ole muuttunut. Äiti ei huomaa ja ole kiinnostunut tyttärestään ja tämän asioista.

Hetkellisesti äiti tajuaa tilanteen, kun huomaa, että Evaa rupeaa itkettämään ja toteaa, että taas hän puhuu vain itsestään. Äiti yrittää olla kiinnostunut Evan kuulumisista. Eva rupeaa kertomaan jotain, mutta jo kohta äiti keskeyttää hänet ja siirtyy taas puhumaan itsestään ja kuulumisistaan.

Äiti kysyy Evalta, onko hän vanhentunut. Ulkonäkö on äidille tärkeä. Eva yrittää sanoa jotain myönteistä, jolloin äiti menee peilin eteen ja rupeaa kertomaan, mitä vaatteita hän on ostanut ja että hän on värjännyt hiuksensa, koska Leonardo ei pitänyt harmaantumisesta.

Sitten Eva kertoo äitiä järkyttävän asian. Hän on ottanut sisarensa Helenan mielisairaalasta luokseen, koska he Viktorin kanssa halusivat sitä. Äiti menee ensin sanattomaksi ja ihmettelee, kuinka Eva saattoi tehdä niin. Eva sanoo kyllä kirjoittaneensa siitä, mutta äiti väittää, ettei ole saanut sellaisia kirjeitä, jolloin Eva toteaa pettyneenä, että äiti ei ehkä ole lukenut niitä. Äiti moittii Evaa kohtuuttomaksi ja loukkaantuu. Eva ei puolustaudu, vaan rupeaa pyytelemään anteeksi.

Äiti ei millään jaksaisi tavata Helenaa, koska tyttäreen liittyy niin paljon vaikeita kokemuksia. Äiti oli sanojensa mukaan pakotettu laittamaan Helena mielisairaalaan, jossa tämä äidin mukaan on onneksi viihtynyt niin hyvin. Äiti kuitenkin sanoo haluavansa mennä katsomaan Helenaa. Eva kysyy, onko ihan varma, että äiti haluaa sitä. Äidin mukaan valinnan varaa tässä tilanteessa ei ole. Niin he menevät Helenan huoneeseen.

Äidin ja Helenan kohtaaminen on näyteltyä jälleennäkemisen riemua. Äiti sanoo ajatelleensa Helenaa joka päivä. Helenakin vaikuttaa innostuneelta. Tapaamisen jälkeen ja nähtyään kuinka taantuneessa tilassa Helena on, äiti on poissa tolaltaan. Pitäisikö hänen tuntea syyllisyyttä ja häpeä? Mitä hän oikein tältä tapaamiselta odotti? Äiti ei kestäisi muistella Helenan vaikeaa lapsuutta.

Evalle kuitenkin on tärkeätä, että Charlotte ja Helena edelleenkin tuntisivat olevansa äiti ja tytär.

Eva ja Viktor kattavat päivällispöytää ja keskustelevat tunnelmistaan. Jossain vaiheessa Viktor sanoo kaipaavansa Evaa, joka sanoo, ettei usko sitä.

Charlotte on huoneessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän ei kestä olla siellä neljää päivää enempää. Hän päättää pukeutua punaiseen juhla-asuun kuin uhmatakseen tilannetta. Hän ei aio olla sureva leski. Aikaisemmin hän oli sanonut Evalle, ettei hän oikeastaan ole surrut Leonardoa. Charlotte saapuu ruokasaliin päällään punainen näyttävä juhla-asu.

Illallinen on ohi. Puhelimen luuri on nostettu pöydälle. Katsojalle jää epäselväksi, soiko puhelin lainkaan. Charlotte rientää puhelimeen ja alkaa hyvin teatraalisesti puhua agenttinsa Paulin kanssa jostakin konserttitarjouksesta. Aluksi Charlotte on vastustelevinaan, koska on merkinnyt kalenteriinsa lomaa. Palkkio konsertista saa Charlotten muuttamaan mielensä. Hänen on valitettavasti lähdettävä, koska tarjous on niin houkutteleva. Oliko tämä vain näyteltyä, jotta Charlotte saa syyn lähteä.

Charlotte istuu pianon ääreen ja katsoo nuotteja telineessä. Hän pyytää Evaa soittamaan, joka vastahakoisesti suostuu. Kamera kuvaa tarkasti äidin kasvoja soiton aikana. Ilme on vakava ja ehkä kriittinen, välillä kuitenkin liikuttunut.

Eva haluaa kuulla äitinsä arvion soitostaan. Äiti on haluton, mutta Eva toistaa pyyntönsä saada kuulla äitinsä mielipiteen. Charlotte vastaa vältellen ja epämääräisesti, että jokaisella on oma tyylinsä soittaa.

Sitten Charlotte ryhtyy itse soittamaan kappaletta näyttääkseen, miten hän sen tulkitsee. Eva istuu vakavana äitinsä vieressä ja katsoo herpaantumattomasti äitiään. Silmiin nousee kyyneleitä ehkä juuri siksi, että Eva kokee taas saman ulkopuolisuuden äidin maailmasta. Eva toteaa äidin esityksen jälkeen, että hän ihaili lapsena äitiään ja tämän soittoa. Sitten Eva väsyi äitiin ja pianoon.

Sitten ollaan Evan ja Viktorin neljävuotiaana hukkuneen pojan Erikin huoneessa, jossa kaikki on säilytetty ennallaan. Charlotte hämmästelee sitä. Eva alkaa kertoa asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä. Sellaisia ovat kysymykset olemassaolosta ja niistä erilaisista todellisuuksista, joissa ihminen elää. Hän kokee Erikin läsnäolon jatkuvasti.

Myöhemmin Viktor kertoo Charlottelle Erikin syntymästä ja kuolemasta. Raskaus vapautti Evassa jotain. Tämän keskustelun aikana Eva on nousemassa portaissa yläkertaan Helenan luokse, mutta viivyttelee niin, että kuulee, mitä Viktor kertoo. Elämän ankeus oli poissa, kun Erik oli syntynyt, mutta Erikin hukkumisen jälkeen elämä muuttui entistäkin harmaammaksi.

Viktor toteaa, että Charlotten olisi pitänyt olla läsnä näkemässä sen, mitä heidän poikansa tämän eläessä vaikutti Evan elämään. Charlotten mukaan se ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, koska jatkuvat konsertit ja levytykset eri puolilla Eurooppaa estivät sen. Viktorille elämän harmaa muuttui entistäkin harmaammaksi, mutta Evan laita oli toisin. Eva tunsi jatkuvasti Erikin läsnäolon ja Evan tunteet Erikiä kohtaan säilyivät. Tämä jollakin tavalla loukkasi Viktoria.

Nukkumaan mennessään Charlotte on sekavassa mielentilassa. Hän yrittää kaikin tavoin torjua mieleen pyrkiviä epämieluisia tunteita ja ajatuksia, ahdistusta, syyllisyyttä ja häpeää. Lopulta Charlotte rauhoittuu nukkumaan todettuaan kuinka rikas on.

Yöllä hän kuitenkin herää painajaiseen, jossa käsi on tarttumassa hänen käteensä ja joku on tulossa vuoteeseen hänen viereensä. Hän nousee ylös kauhuissaan, pukeutuu aamutakkiinsa ja menee alakertaan tupakalle. Eva oli herännyt äitinsä kauhunhuutoon ja tulee juttelemaan äitinsä kanssa, jotta tämä rauhoittuisi ja voisi mennä takaisin nukkumaan. Tästä alkaa äidin ja tyttären keskustelu, josta tulee koko elokuvan dramaattisin ja vaikuttavin kohta.

Charlotte: ”Eva, pidäthän minusta?”

Eva: ”Olethan äitini.”

C.: ”Onhan tuokin vastaus.”

E.: ”Pidätkö sinä minusta?”

C.: ”Rakastan sinua!”

E.: ” Ei pidä paikkaansa.”

E.: ”En tiedä kumpi oli pahempaa kuin se, että olit kotona näyttelemässä vaimoa ja äitiä vai se, että olit poissa. Näen nyt selvemmin sen millaista helvettiä se oli isälle ja minulle.”

C.: ”Olimmehan onnellisia isäsi ja sinä.”

E.: ”Ei ole totta, sinähän petit isää.”

Charlotte on aluksi suuttunut ja järkyttynyt Evan sanoista, mutta ei kiellä sitä. Sanoo sen olleen hänelle hyvin vaikeata aikaa.

E.: ”Minä jouduin lohduttelemaan isää ja vakuuttelemaan hänelle, että sinä tulet takaisin. Luimme kuin hölmöt kirjeitäsi. Kerroin isälle matkoistasi. Mielestämme maailmassa ei ollut ihanampaa ihmistä kuin sinä.”

C.: ”Sinä vihaat minua!”

E. itkien: ”En tiedä, kaikki on niin sekaisin. Se mitä odotti ja mitä ne tapaamiset olivat. Olin kuin nukke, jolla leikit, kun sinulla oli aikaa. Jos olin sairas tai muuten hankala, luovutit minut lastenhoitajalle. Teit töitä suljettujen ovien takana, eikä kukaan saanut häiritä sinua. Olin suljettujen ovien takana kuuntelemassa salaa. Kun sitten pidit taukoa tulin huoneeseen luoksesi ja istuin lattialla edessäsi odottaen, että huomaisit minut. Halusit kuitenkin olla rauhassa ja vetäydyit sanomalehden taakse. Ja sitten sinä aina lähdit. Eva myös kertoo tuskaisena siitä, kuinka rumana ja vastenmielisenä hän oli kokenut itsensä lapsena. Isä yritti lohduttaa häntä parhaan kykynsä mukaan. He olivat kaksi yksinäistä, jotka jakoivat yksinäisyytensä ja yrittivät tukea toisiaan.

Ennen äidin paluuta Eva pelkäsi aina sairastuvansa, kun sai aina ennen äidin tuloa kuumetta. Eva tiesi, että äiti inhosi sairauksia ja sairaita.

E.: ”Ensin olin onnellinen, kun olit tullut. En kuitenkaan saanut sanotuksi mitään, koska sinä puhuit niin paljon ja veit minulta kaikki sanat. Rakastin sinua, mutta sinun silmäsi kertoivat jotain muuta. Tarkoitit muuta kuin mitä sanoit.”

Eva lopettaa, Charlotte on hiljaa.

E.: ”Tulipa hiljaista, etkö aio puolustautua?”

C.: ”Mitä se hyödyttää.” Charlotte alkaa purkautua jatkuvasta syyllisyydentunteesta, jota koki, kun oli poissa kotoa. Se aika oli helvettiä, hänellä oli selkä jatkuvasti kipeänä ja konsertit menivät huonosti. Hänen kollegansa oli ihmetellyt, miksi Charlotte ei elä säädyllistä elämää perheensä parissa. Toisaalta hän rupesi muistelemaan kuinka voimakkaasti hän koki menestykset.

Sitten Charlotte ottaa puheeksi ajan, jonka hän oli kotona perheensä parissa. Eikö se aika ollut onnellista?

Eva rupeaa tuskaisena ja onnettomana kuvailemaan sitä, kun hän oli 14-vuotias silloin ja äiti rupesi hukuttamaan häntä huolenpitoonsa, joka ei huomioinut ollenkaan sitä, mitä tytär olisi tarvinnut. Äiti leikkautti hänen pitkät hiuksensa ja puki hänet vaatteisiin, joissa hän ei viihtynyt. Eva yritti epätoivoisesti ymmärtää sitä, mitä äiti yritti antaa hänelle. Kun ei ymmärtänyt, Eva tunsi itsensä entistä onnettomammaksi ja vääränlaiseksi ja alkoi inhota itseään entistä enemmän.

Sen Eva ymmärsi, että äiti ei rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli. Eva sanoo, että hän oli kuin riivattu ja pelkäsi äitiään enemmän ja enemmän. Silti hän yritti epätoivoisesti olla kuin äiti, hän matki äitiä kaikessa. Edes yksinäisyydessä Eva ei uskaltanut olla oma itsensä. Eva ei myöskään voinut vihata äitiään. Se vain muuttui hirveäksi ahdistukseksi ja itsetuhoisuudeksi.

Viktor on herännyt ja tulee huoneen ovelle kuuntelemaan niin, että Charlotte ja Eva eivät huomaa sitä. Sitten Eva tilittää tuskaisena ja vihaisena, kuinka äiti tuhosi hänen suhteensa nuoruudenrakkauteensa Stefaniin, jolle Eva alkoi odottaa lasta. Äiti sanoo, että abortti oli ainoa oikea ratkaisu siinä tilanteessa. He olivat niin nuoria, etteivät olisi selvinneet. Sitä ratkaisua äiti ei kadu. Ja sitä paitsi Evakaan ei olisi suostunut aborttiin, jos todella olisi halunnut saada lapsen. Eva sanoo, että hän oli silloin niin hirveän peloissaan, olisi tarvinnut apua, mutta äiti ei koskaan välittänyt kenestäkään toisesta kuin itsestään.

Charlotte hämmästyy sitä, että Eva on kantanut tällaista vihaa kaikki nämä vuodet eikä ole puhunut siitä mitään.

Evan mielestä äiti ei koskaan kuunnellut häntä, koska pakeni todellisuutta. Evan mielestä äiti on tunnevammainen, hänen vihansa ei ole yhtään sen pienempi kuin Evan. Äiti tuhoaa kaiken elävän ja herkän, koska on itse rikki.

Eva jatkaa. Olin pieni ja tarvitseva ja helposti muovautuva. Äiti sitoi hänet, koska tarvitsi tyttärensä rakkautta kuten kaikkien muidenkin rakkautta. Eva tunsi olevansa suojaton ja hylätty ja kaikki tapahtui rakkauden nimissä. Äiti kyllä osasi kaikki rakkauden sanat ja eleet. Evan mielestä äidin kaltaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia, heidät pitäisi teljetä lukkojen taakse. Äiti ja tytär, mikä kammottava yhdistelmä sekavia tunteita ja hämmennystä ja sekin tapahtuu rakkauden nimissä. Tytär perii äitinsä haavat ja vastoinkäymiset, aivan kuin napanuoraa ei olisi koskaan katkaistu.

Charlotte lyyhistyy lattialle, koska selinmakuu on ainoa asento, jossa selkää ei särje. Hän alkaa kertoa omasta lapsuudestaan, äitinsä ja lapsuutensa tunneköyhyydestä. Ihmettelee välillä, onko ollenkaan olemassa. Musiikki oli ainoa tapa ilmaista omia tunteitaan. Hänellä on muistoja ja kokemuksia lapsuudestaan, mutta onko hän ollenkaan niiden sisällä. Hänen on vaikea muistaa kasvoja, äitinsä ja omiaan. Hän olisi halunnut, että Eva olisi pitänyt hänestä huolta. Eva sanoo tuskaisena, että hänhän oli lapsi.

Sitten Eva alkaa syyttää äitiänsä Helenan sairastumisesta. Äiti hylkäsi Helenan ensimmäisen kerran vuoden ikäisensä ja sen jälkeen toistuvasti. Helena on ilmeisesti jäänyt vielä vähemmälle huomiolle kuin Eva. Charlotte sanoo, että Eva ei voi tosissaan syyttää häntä Helenan sairastumisesta. Eva sanoo hyvin voimakkaasti, että voi.

Äiti pyytää musertuneena Evaa antamaan kaiken anteeksi. Eva ei sano tähän mitään.

Sillä välin Helena on pudottautunut sängystään ja ryöminyt yläkerran portaikon alkuun ja huutaa siellä äitiään tulemaan. Ääni ei kuitenkaan kuulu alakertaan, jossa Eva ja äiti ovat. Helenan äidilleen kohdistama vetoomus kaikuu kuuroille korville – taas kerran.

Elokuvan loppukohtauksessa Charlotte on junassa agenttinsa Paulin kanssa ja on taas oma teennäinen itsensä. Eva kävelee yksinään hautausmaalla Erikin haudalle ja miettii ja säälii äitiään, jonka täytyi paeta paikalta. Eva ajattelee, että ei ehkä enää näe äitiään. Hänen velvollisuutensa on pitää huolta Helenasta ja Viktorista. Hän ei voi kuolla eikä tehdä itsemurhaa, toivoo vain, että voisi jonain päivänä vapautua vankilastaan.

Yläkerrassa Helena saa huoneessaan valtavan kohtauksen, josta aistii primitiivisen raivon, jossa Helena koko kehollaan huutaa hylätyn tuskaa, jolle ei ole sanoja.