H2 { margin-bottom: 0.08in; text-align: justify; page-break-before: auto; }H2.western { font-family: "Arial",sans-serif; font-size: 14pt; font-style: italic; }H2.cjk { font-size: 14pt; font-style: italic; }H2.ctl { font-size: 14pt; font-style: italic; }H1 { margin-bottom: 0.08in; text-align: justify; page-break-before: auto; }H1.western { font-family: "Arial",sans-serif; font-size: 16pt; }H1.cjk { font-family: "DejaVu Sans"; font-size: 16pt; }H1.ctl { font-family: "DejaVu Sans"; font-size: 16pt; }P { margin-bottom: 0.08in; text-align: justify; page-break-before: auto; }P.western { font-weight: normal; }P.cjk { font-size: 10pt; }

Pääkohtia pojan miehisessä kehityksessä

Seuraavassa käyn lyhyesti läpi joitakin pääkohtia pojan miehisessä normaalissa kehityksessä. Laajempi katsaus löytyy kirjastani Mieheksi ilman isää (2010 Kirjapaja, Helsinki).

Voimme samoa, että elämä - oli sitten kyse tytöstä tai pojasta - alkaa äitisuhteessamme. Äiti - tai äidin puuttuessa äidin sijainen on ensimmäinen ja tärkein ihmissuhteemme elämän ensimmäisinä kuukausina. Tämän pitäisi olla meille suhteellisen selvä asia.

Tässä symbioottisessa suhteessa luodaan maaperä perusturvallisuudelle ja suhtautumiselle itseemme ja ympäröivään maailmaan. Parhaimmillaan tämä suhde on kuin turvallinen pesä, josta sitten vähitellen lähdemme tutustumaan toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.

Jos isä on läsnä lapsen hoidossa, hänestä tulee yllättävän varhain äidistä erillinen ihminen, johon lapsi luo oman suhteen. Suhde isää on alusta alkaen erilainen, isään ei lapsella ole samanlaista fyysiseen läheisyyteen ja ruumiillisuuteen perustuvaa symbioottista suhdetta kuin äitiin.

Ensimmäisen ikävuoden loppuvaiheessa pojan isän tärkeä tehtävä on vähitellen auttaa poikaa irrottautumaan symbioottisesta suhteestaan äitiin tarjoamalla itseään ja suhdettaan tämän kehitystehtävän palvelukseen. Amerikkalainen lapsiterapeutti James Herzog ilmaisee asian näin dramaattisesti: I sä on kuin kiiltävähaarniskainen ritari, joka tulee ja riistää poikansa äidin rinnoilta ja vie tämän kohti uusia seikkailuja.

Tästä kehitysaskeleesta Vesa Manninen kirjoittaa kirjassaan Pojan polku isän tie puolestaan näin:

Siitä pojalla on näyttö isässään: erillinen ja erilainen psyykkinen olomuoto toimii. Ja siitä hän saa isän kanssa muodostamansa varhaisen suhteen myötä yhä lisääntyviä näyttöjä omassa itsessäänkin: tietäen olevansa poika - käsitys omasta sukupuolesta alkaa varhaismuodossaan orastaa jo ensimmäisen ikävuoden aikana - hän tankkaa minuuden voimaa intensiivisestä isään, itsen kaltaiseen, samastumisesta, isäsuhteen toteutuvista tyydytyskokemuksista ja isän aktiivisesta avusta kykyjen muodostuksessa. Näillä eväin hän jättää äitiriippuvuuden taakseen: maailmassa voi selviytyä muillakin tavoin.

Varhaisen miehuuden löytyminen

Tuossa sitaatissa on eräs hyvin tärkeä yksityiskohta: Käsitys omasta sukupuolesta alkaa varhaismuodossaan orastaa jo ensimmäisen ikävuoden aikana. Konkreettinen näyttö tästä on, kun pienen pojan käsi - heti kun se motorisesti on mahdollista ja siihen on tilaisuus - hakeutuu koskettelemaan pippeliä.

Pienen pojan pippeli on olemassa muutakin kuin pissaamistarkoitusta varten. Sen koskettelu tuottaa mielihyvää ja sen vuoksi sitä pyritään toistamaan. Fyysisten mielihyvänkokemusten ympärille alkaa vähitellen myös syntyä erilaisia mielikuvia ja kuvitelmia. Juuri nämä tuntemukset ja mielikuvat muodostavat varhaisimmat pojan seksuaalisen identiteetin, miehuuden rakennusaineet.

Varhaisen miehisyyden voidaan ajatella olevan lisääntyvää tietoisuutta omasta peniksellisyydestä. Äidin suhtautumisella tähän on merkitystä. Normaalisti äiti ei koe hankalana sitä, että joutuu koskettelemaan poikansa penistä alapesujen ja vaipanvaihtojen yhteydessä. Hän voi jopa tuntea tyytyväisyyttä orastavasta miehisyydestä, jos pojan pikkumies nostaa päätään mielihyvää tuottavan koskettelun seurauksena.

Äiti voi tietenkin omista sisäisistä syistään kokea tämän ahdistavana, jopa vastenmielisenä. Tällainen suhtautuminen ei voi olla välittymättä pojalle. Näin voidaan jo hyvin varhain luoda pohjaa mielikuville, että oman sukupuolisuuden toteuttamisessa ja seksuaalisen mielihyvän tuottamisessa ja kokemisessa on jotain pahaa. Äidin varhaisella hoivalla on siis merkitystä sille, miten poika pääsee tutustumaan penikseensä eli varhaisen miehisen identiteettinsä ytimeen.

Isän, itsekin peniksen omistajan, on todennäköisesti helpompi suhtautua poikansa peniksellisyyteen kuin äidin. Ylpeä isä näkee siinä itsensä kaltaisen tulevan miehen. Eräs isä kertoi, kuinka hänestä oli mukavaa leikkiä hoitopöydällä pienen alastoman poikansa kanssa puhaltelemalla tämän alapäätä ja nähdä pojalleen tuottamansa mielihyvä.

Yleensä vanhemmat suhtautuvat pojan varhaiseen masturbaatioon hiljaisen hyväksyvästi. Siihen ei haluta kiinnittää sen suurempaa huomiota.

Eräs äiti kertoi kuinka heidän hieman yli vuoden ikäinen poikansa halusi välttämättä päästä vessaan, kun isä meni sinne heittämään vettä. Tämä sallittiin. Poika seisoi pöntön vieressä ja seurasi hyvin tarkkaavaisena isän toimitusta.

Miten tämä on ymmärrettävissä? Tuolla pojalla on jo käsitys omasta sukupuolestaan, hän on poika, jolla on pippeli. Myös isällä on pippeli, joka tosin on hieman erilainen ja isompi kuin pojalla, mutta samanlainen kuitenkin. Heissä - isässä ja pojassa - on jotain samaa.

Katsoessaan isäänsä poika myös katsoo omaan tulevaisuuteensa. Jonain päivänä minustakin tulee iso ja voin pissata seisaaltani niin kuin isä. Pystypissassa - niin kuin eräs pieni miehenalku sitä nimitti - on jotain erityisen miehistä. Tytöt ja naiset pissaavat istuallaan. Ihailemassaan isässä poika näkee lupauksen omasta kasvustaan isoksi.

Meidän minuutemme ja identiteettimme lepää hyvin vahvasti kehossamme ja sen tarpeissa. Minä olen mies, koska elän miehen ruumiissa. Siinä suhteessa olemme kehomme vankeja. Voimme myös sanoa, että pienen pojan varhainen miehisyys on hänen peniksellisyydessään ja siitä kumpuavissa erilaisissa yllykkeissä ja paineissa.

Tarkkailemalla pieniä poikia heidän leikeissään ja toiminnassaan me saamme jonkinlaista kuvaa siitä, mitä tuo varhainen vielä muotoutumassa oleva miehuus on.

Kaikki pojat eivät tietenkään ole samanlaisia, yksilölliset erot voivat olla suuria. Puhun siis jostain keskimääräisestä ja tavallisesta.

Otan pari esimerkkiä.

Seurasin kerran eräiden ehkä kolme- neljävuotiaiden poikien leikkiä hiekkalaatikolla. Siinä leikittiin sotaa. Rakennettiin hiekasta jonkinlaisia linnoituksia tai varustuksia, joita vastaan lentokoneet sitten ryhtyivät hyökkäilemään. Ne pudottivat pommeja (kiviä) linnoituksiin, jotka ankarien ja toistuvien hyökkäyksien voimasta vähitellen sortuivat. Tehostaakseen pommien vaikutusta niihin liitettiin mahtavia ääniefektejä.

Sain tilaisuuden osallistua tyttärenpoikani päiväkodin kevätjuhliin. Lapset esittivät mukailtua laulunäytelmää Prinsessa Ruususesta. Pelastava prinssi - noin nelivuotias poika - käytti ahkerasti miekkaansa uhitteluun. Prinsessan pussaaminen oli ilmeisen kauhistuttava juttu.

Monet tämän kehitysvaiheen pojat ovat todellisia pieniä, jopa sotaisen tuntuisia machoja. Monesta äidistä tällainen raisu pyssyjä sekä keppejä ahkerasti hakkaamiseen ja pistelemiseen käyttelevä tai voimiaan ja osaamistaan näyttävä ja käyttävä poika voi tuntua vieraalta ja vaikeasti ymmärrettävältä.

Tässä kohdin isän tulisi astua näyttämölle. Hän voi äitiä paremmin oman kehollisen todellisuutensa kautta ymmärtää poikansa voimakkaita yllykkeitä ja tuntemuksia. Ne ovat kuin luonnonvoimia, jotka täytyy kesyttää, saada hallintaan ja muuttaa se kehityksen kuluessa miehiseksi voimaksi.

Tarjoutumalla esimerkiksi ja samastuskohteeksi hän voi sen parhaiten tehdä. Isä näyttää miten se tehdään.

Jos läsnä olevaa isää ei ole sitä tekemässä, poika voi olla pulassa omien yllykkeittensä ja tuntemuksiensa kanssa. Varhaisen miehuuden haltuunotto voi tulla vaikeaksi.

Pienen pojan matkalla kohti aikuista miehuutta tuo edistysaskel on merkittävämpi kuin ehkä tulemme ajatelleeksi. Siihen liittyy oikeutettua mielihyvää uudesta kehityssaavutuksesta. Sitä halutaan käyttää ja näyttää. Muistan omasta lapsuudestani kuinka poikien kanssa järjestettiin pissaamiskilpailuja. Välillä oli kyse siitä, kuka teki korkeimman kaaren, välillä siitä, kuka pissasi kauimmaksi.

Isän ja peniksellisyyden tarjoamasta suojasta varhaisen symbioottisen äitimaailman houkutuksia vastaan kuvaa symbolisesti Homeroksen eepos Odysseia. Siinä tarunhohtoinen sankari Odysseus teki kotimatkaa Troijan sodasta vaimonsa ja poikansa luokse. Matka kesti kymmenen vuotta ja sinä aikana Odysseus joutui voittamaan monia uhkia ja vastuksia muun muassa seireenien houkutuksen.

Seireenit olivat merimiesten pelkäämiä olentoja, jotka olivat puoliksi naisia puoliksi kotkia ja jotka lumoavalla laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen. Langenneet merimiehet kokivat hirveän kohtalon seireenien kynsissä.

Odysseus halusi altistaa itsensä seireenien laululle. Varmistukseksi hän kuitenkin sidotutti itsensä veneensä mastoon ja vannotti miehiään, etteivät he missään tapauksessa saisi vapauttaa häntä köysistä, vaikka mitä tapahtuisi. Miehilleen Odysseus laittoi vahatulpat korviin, kun he soutivat seireenien saaren ohi.

Äitiseireenin houkutusta voi vastustaa, kun on tiukasti sidottuna omaan miehisyyteensä - mastoon.

Vaikka poika näin isän avulla irrottautuu äidin maailmasta ja suuntautuu kehityksessään eteenpäin, se ei tarkoita sitä, että poika täysin hylkäisi äidin ja äidin tarjoaman huolenpidon ja tyydytyksen. Aina välillä, kun maailma kolhii ja tulee pettymyksiä, pojan täytyy käydä äidin luona tankkaamassa sitä alkuperäistä hyvää.

Jo vauvavaiheen ohittanut pieni mies alkaa esitellä voimiaan, osaamistaan ja taitojaan. Hän voi väsyttävyyteen asti hokea: "Kato, kato, mitä mä osaan!" Ulospäin tämä voi vaikuttaa uhoamiselta. Hän testaa fyysisen suorituskykynsä rajoja, juoksee, kiipeilee, heittelee palloa, kiviä, käyttää löytämiään keppejä lyömiseen, rikkomiseen ja pistelemiseen jne. Ja kaikesta päätellen hän nauttii tästä, koska se antaa muotoa joillekin syvältä kehollisesta olemuksesta kumpuaville yllykkeille.

Edellä esitetty on helposti havaittavissa tarkkailemalla pienten poikien toimintaa ja leikkejä. Jotkut aikuiset kavahtavat niiden sotaisuutta ja tuhoavuutta. Herää pelko, että sellaisista pojista kasvaa aikuisina aggressiivisia ja väkivaltaisia. Sellaisia piirteitä täytyy yrittää hillitä ja karsia pois.

Tässä vaiheessa pojat ovat myös hyvin kiinnostuneita kaikenlaisesta fyysisestä toiminnasta, jossa on mahdollisuus tutustua omaan, muiden poikien ja isän fyysisyyteen. Kosketusta otetaan leikillisen tönimisen, painimisen ja kamppailun muodossa. Pojat mielellään haastavat isänsä leikkiin, jossa juostaan karkuun ja otetaan kiinni. Isän kanssa painiminen ja peuhaaminen ovat monille pojille erityisen mieluista.

Siinä poika voi vertailla itseään isäänsä, tehdä havaintoja eroista ja samanlaisuuksista. On tärkeätä, että poika huomaa olevansa samanlainen isänsä kanssa, mutta että erojakin on. Hän on vasta pieni miehen alku, ei isän veroinen aikuinen mies. Isän miehinen voima luo turvaa pojalle: hän on vahvan isän suojeluksessa. Sellaiseksi hän voi itsekin tulevaisuudessa tulla.

Aktiivisuudesta ja toiminnasta tuleva mielihyvä vain lisää pojan ihastusta ja uskoa löytämäänsä varhaiseen miehisyyteen, varsinkin jos hän samalla näkee ihailemansa isän suhtautuvan siihen hyväksyvästi. Usko oman kehittyvän miehisyyden voimaan ja sen mahdollisuuksiin voi tässä vaiheessa olla ylimitoitettua ja yliarvostettua.

Vastakaikua näille tunnoille etsitään ja löydetään erityisesti pojille tarkoitetuista seikkailukirjoista, sarjakuvista ja animaatioista. Ne tarjoavat mielikuvitusnäyttämön, jossa poika voi luovasti käsitellä miehisen kehityksen keskeisiä kysymyksiä ja haasteita.

1980-luvulla Mattel-yhtiö toi markkinoille lelusarjan, joka sai nimekseen Masters of the Universe. Leluhahmot saivat pian seuraajikseen piirrossarjan ja vielä vähän myöhemmin erittäin suosituksi tulleen animaatiosarjan He-Man and the Masters of the Universe. Erityisesti television välityksellä tarinasta ja sen hahmoista tuli maailmanmenestys. Eniten se vetosi 3 - 7-vuotiaisiin poikiin.

Tarinan tapahtumapaikkana on Eternia-niminen valtakunta jossain toisessa kaukaisessa universumissa. Siellä hyvän ja pahan voimat kävivät ikuista taistelua. Pahan voimia johti Skeletor pelottavine olioineen. Hyviä johti puolestaan He-Man, joka oli alun perin vaelteleva barbaari. Hän yritti pelastaa liittolaisineen Harmaakalliolinnan ja sen salaisuuden.

Aseensa ja varustuksensa He-Man oli saanut Asemieheltä (Man-at-Arms). He-Manilla oli seuralaisenaan myös pelokas tiikeri nimeltään Cringer. Kun Harmaakalliolinna ja sen asukkaat olivat vaarassa, He-Man kohotti miekkansa taivaisiin ja lausui taikasanat: "Kautta Harmaakallion, minulla on Voima!" Samassa He-Man sai valtavat voimat ja pelokas Cringerkin muuttui panssaroiduksi taistelutiikeriksi ja He-Manin ratsuksi. Yhdessä he kävivät pelottomasti taisteluun pahan voimia vastaan.

On hyvä huomata, että tällaisen He-Man -tarinan on todennäköisesti mielessään kehitellyt aikuinen mies. Hän on mielikuvitusmaailmassaan päässyt kosketukseen jonkin olennaisen kanssa omassa lapsuudenaikaisessa miehisessä kehityksessään.

Tämän kehitysvaiheen suotuisasta kehityksestä puhuttaessa ei voi olla korostamatta isän merkitystä. Poika tarvitsee isää opettamaan, kannustamaan, rajoittamaan, muokkaamaan ja löytämään sijaistyydytyksiä näille miehisyyden varhaisille ja kesyttämättömille yllykkeille ja pyrkimyksille. Parhaiten isä tekee sen asettumalla esimerkiksi ja samastuskohteeksi. Isättömän pojan asema on tässä suhteessa monella tavalla tukala.

Joudumme valitettavasti toteamaan, että tällaista miehisyyttä sen kesyttämättömissä, väkivaltaisissa ja tuhoavissa muodoissa esiintyy aikuisuudessa. Silloin se on merkki vinoutuneesta miehisestä kehityksestä, eikä se rajoitu vain joihinkin poikkeusyksilöihin, vaan sitä tavataan monenlaisissa järjestäytyneissä etenkin militaristisissa ja anarkistisissa terroriyhteisöissä, jossa väkivallan tekeminen ja sen kestäminen koetaan erityisen miehiseksi.

Jos tämän varhaisen miehisyyden kohtalona on tulla tukahdutetuksi esim. sen vuoksi, että vanhemmat sitä voimakkaasti paheksuvat, pojasta voi tulla arka ja kyvytön pitämään puoliaan. Puoliensa pitämiseen tarvitaan miehistä voimaa ja rakentavaa aggressiivisuutta.

Jos isä ei ole asettamassa rajoja ja opettamassa aggressiivisuuden hallintaa, pojasta voi tulla aggressioitaan ja yllykkeitään huonosti hallitseva kiusaaja tai häirikkö.

Esim. Helsingissä monilla alueilla kouluissa tilanne on varsin hankala. Opettajat valittavat, että heidän ajastaan suuri osa menee levottomien ja häiritsevien, nimen omaa poikaoppilaiden hallitsemiseen. Se aika on pois oppilailta, jotka haluaisivat keskittyä opiskeluun.

Mitään tutkimusnäyttöä minulla ei ole, mutta kysyn vakavasti itseltäni: ovatko nämä häirikköpojat perheistä, joissa ei ole isää tai isät ovat olleet kykenemättömiä vastaamaan poikiensa kehityksellisiin haasteisiin, asettamaan rajoja ja opettamaan tunteiden hallintaa?

Eikö sitten hyvä ja pojalleen omistautunut äiti pysty vastaamaan poikansa miehisen kehityksen haasteisiin?

Kyllä äiti pystyy tekemään paljon poikansa kehityksen edistämiseksi, mutta miehiseksi samastuskohteeksi hänen on vaikea tarjoutua. Siihen tarvitaan kehollista ja sukupuolista samankaltaisuutta.

Eräs pieni poika, joka näki painajaisia isosta linnusta, joka uhkasi syödä hänen päänsä, ei tahtonut millään rauhoittua äidin sylissä. Vasta isä sai hänet rauhoittumaan. Hän selitti syyksi sen, että isä on samanlainen kuin poika ja sen vuoksi ymmärtää poikaa.

Kouluvuodet ennen murrosikää ovat kiivasta tietojen, taitojen opettelua ja kaverisuhteiden luomista. Tällä maailmanvalloitusretkellään parasta tukea poika saa isältä, joka on läsnä ja kiinnostunut poikansa kehittyvistä tiedoista ja taidoista. Monesti juuri yhteiset harrastukset tarjoavat tähän erinomaisen mahdollisuuden. Poika tarvitsee isässään miehisen peilin, josta voi vertaillen ja kysellen katsoa myös sitä millainen hän itse on.

Murrosikä

Lapsuusvuosina hankitut ja syntyneet samastukset ovat sitten sitä henkistä peruskalliota, jolta voi kohdata murrosiän kuohunnan. Murrosiän kaksi merkittävintä kehityksellistä tehtävää ovat oman aikuiseksi kypsyvän kehon ja seksuaalisuuden haltuunotto. Toinen merkittävä tehtävä on irrottautuminen lapsuuden vanhemmista, usein toisten nuorten vertaistuella.

Molemmat ovat rankkoja ja vaativia ja niiden epäonnistumisella on usein kauaskantoisia seurauksia nuoren ja tulevan aikuisen elämään.

Seksuaalisuuden luonteeseen kuuluu, että vanhemmat ja lapset eivät jaa sitä keskenään. Heräävän seksuaalisuutensa ja siihen liittyvän masturbaation kanssa murrosikäinen poika jää yksin. Epävarmuus tämän uuden asian kanssa tekee hänestä haavoittuvan ja epävarman. Vanhemmat kyllä voivat yrittää antaa asiallista seksuaalivalistusta, mutta silti poikaa kiinnostava tietoa seksistä haetaan muualta, esim. Internetistä, pornosta tai kaveriporukoista. Selvää on, että tällä tavalla hankittu tieto on monin tavoin vinoutunutta. Nykyisin entistä varhemmin hankitut seksuaaliset kokemukset ovat pettymyksiä. Se jättää nuoren usein entistä suuremman hämmennyksen valtaan.

Se, että me emme voi harjoitella seksuaalisuuteen liittyviä asioita vanhempiemme kanssa, jättää meidät varsin yksin ja haavoittuviksi seksuaalisuutemme kanssa. Elämää rajoittava syyllisyys ja häpeä uhkaavat meitä kaikkein eniten juuri seksuaalisuuden alueella.

Philip Roth kuvaa romaanissaan Portnoyn tauti nuoruusikäisen seksuaalista hätää tragikoomisesti näin:

Sitten tuli nuoruusaika - puolet minun valveillaoloajastani kului lukitun kylpyhuoneen oven takana, minä ammuin vessanpönttöön, tai likavaatekoriin, tai läiskis, ylös lääkekaapin ovipeiliin jonka edessä seisoin housut kintuissa voidakseni nähdä kun se tuli. Tai sitten minä olin kumartuneena viuhuvan nyrkkini yli, silmät kiinni mutta suu levällään, ottaakseni tuon tahmean kastikkeen joka muistutti kirnupiimää ja Cloroxia omalle kielelleni ja hampaisiini - vaikkakin usein kävi niin että minä sokeassa hurmiossani sain sen lettiini, kuin purskahduksen jotain hiusrasvaa. Maailmassa joka oli täynnä takkuisia nenäliinoja, rypistettyjä Kleenex-pyyhkeitä ja tuhrittuja yöpuvunhousuja minä roikutin hellää ja turvonnutta penistäni, alituisessa pelossa että minun häpeäni keksittäisiin, jos joku yllättäisi minut juuri kun olin raivopäisenä purkamassa kuormaani. Mutta minun oli aivan mahdotonta pitää hyppysiä erossa kikkelistäni, kun se alkoi kiivetä vatsaa pitkin ylös. Kesken koulutunnin minun piti viitata ja pyytää anteeksi ja rynnätä käytävää pitkin alas käymälään, jossa minä kymmenellä tai viidellätoista rajulla kiskaisulla tyhjensin stondiksen kusiränniin.

Irrottautuminen lapsuuden vanhemmista

On olemassa nuoren vanhempisuhteiden kehitystä kuvaava aika rajun kuuloinen sanonta: Nuoren tie aikuisuuteen käy vanhempien kuolleitten ruumiiden yli, mutta vanhempien tehtävänä on säilyä hengissä.

Lyhyesti tulkittuna tuo sanonta pitää sisällään seuraavat kehitykselliset tehtävät. Nuoren on vähitellen irrottauduttava lapsuutensa vanhemmista ja lapsuudelle tyypillisistä suhteessa olemisen muodoista. Itsenäistymistä on tapahduttava. Tuki tähän haetaan usein ikätoveilta, jotka hekin ovat samassa veneessä ja voivat tarjota vertaistukea.

Suomalaisissa kansansaduissa tätä vanhemmista irrottautumista ja itsenäistymistä kuvataan usein seuraavasti: Vanhemmat tunsivat, että heidän aikansa oli tullut ja lasten oli lähdettävä maailmalle onneansa koettamaan.

Kun poika on riittävän vahvoilla itsensä kanssa ja oma seksuaalinen identiteetti - jonka perustan hän on luonut hyvässä isäsuhteessa - on alkanut selkiintyä ja itsetunto sen kautta vankemmalla pohjalla, hän voi alkaa lähestyä vanhempiaan uudelleen, nyt erilaiselta aikuisemmalta pohjalta.

Murrosikäisen pojan isäsuhteessa tapahtuu myös merkittäviä muutoksia. Itsenäisyyttä tavoitteleva poika ei enää voi turvautua lapsenomaisesti isän tukeen ja turvaan. Omillaan täytyisi ruveta pärjäämään, aikuistuvan itsetunto sitä vaatii. Pienen pojan silmissä isä on lapsuudessa ollut iso ja lähes kaikkivoiva ihailtava aikuinen mies, murrosiän sekä fyysinen että henkinen kasvu johtavat tämän lapsenomaisen kuvan särkymiseen. Isän on pudottava jalustaltaan.

Isän suhtautuminen tähän muutokseen vaikuttaa tietenkin paljon siihen, mitä jatkossa tapahtuu. Isä voi kokea itsetuntonsa niin uhatuksi, ettei kestä tällaista arvon alennusta, ja hylkää tai nujertaa poikansa.

Mikä sitten auttaa poikaa selviämään tällaisesta sisäisestä vallankumouksesta?

Vastaus on: Sekä äiti että isäsisäistykset ja -samastukset, jotka poikaan ovat rakentuneet lapsuusvuosina. Ne ovat sitä peruskalliota, jolla voi myrskyissä seistä. Isä, isän esimerkki ja samastukset toimivat pojan kompassina, kun hän suunnistaa kohti aikuista miehuutta. Todellisuudessa läsnä oleva isä voi edelleenkin monin tavoin konkreettisestikin olla pojalleen avuksi ilman, että tämän avun vastaanottaminen uhkaisi pojan rakentuvaa itsenäisyyttä ja itsetuntoa.