Narsismin käsite


Puhe narsismista ja sen erilaisista ilmentymistä on ankkuroitunut tukevasti jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Yleiskielessä sanoilla narsismi ja narsistinen on kielteinen kaiku. Aikakautta ja maailmaa, jossa elämme sanotaan kovaksi ja narsistiseksi. Ihmistä, joka on narsistinen, pidetään huomionkipeänä, itsekeskeisenä, itserakkaana. Hänellä on vaikeuksia eläytyä toisten tunteisiin ja asemaan. Seurassa hän voi olla rasittava, koska ei itsekeskeisyydeltään ja huomionkipeydeltään kykene ottamaan riittävästi huomioon kanssaihmisiään.

Ammattipiireissä varsin yleinen käsitys näyttää olevan, että neuroosien ja muiden lievempien häiriöiden osuus psyykkisessä oirehtimisessa on suhteellisesti vähentynyt, narsististen persoonallisuushäiriöiden ja rajatilojen osuus puolestaan lisääntynyt. Käytännön hoitotyötä tekevälle narsismista ja sen ymmärtämisestä on siten tullut merkittävä haaste, sillä narsistisilla ongelmilla katsotaan olevan keskeinen asema näiden häiriöiden etiologiassa ja oireenmuodostuksessa.

Sigmund Freudin voidaan sanoa tuoneen v. 1914 kirjoituksellaan On narcissism, an introduction narsismin käsitteen aluksi psykoanalyysin, sittemmin psykiatrian ja psykologian käsitteistöön. Tässä esseessään Freud mainitsee, että termi ei ole hänen, vaan se on lainattu Näckeltä. Ennen Freudin kuuluisaa esseetä termillä oli kahdenlainen ja nykyistä kapea-alaisempi sisältö. Toisaalta sillä tarkoitettiin harvinaista seksuaalista perversiota, jossa henkilö valitsee oman kehonsa rakkausobjektikseen. Toisaalta se piti sisällään kaikenlaisen itseensä kohdistuvan rakkauden. Siitä lähtien narsismi on ollut ahkeran keskustelun ja tutkimuksen kohteena erityisesti psykoanalyysin piirissä. Käsitteen tarkasta sisällöstä ja olemuksesta käydään edelleenkin vilkasta ajatuksenvaihtoa.

Ammattikäytäntöön termi lienee otettu antiikin klassisista tarustoista. Ovidiuksen teoksessa Muodonmuutoksia on kertomus kuvankauniista Narkissos-nuorukaisesta ja häneen epätoivoisesti rakastuneesta Echo-nymfistä. Esitän seuraavassa oman lyhennelmäni tästä traagisesta tarinasta. Sen iättömästä myyttisyydestä saamme hyvän kasvualustan narsismin olemuksen teoreettisille pohdinnoille.

Narkissos ja Echo-myytti

Joen nymfi Liriope synnytti pojan, joka sai nimekseen Narkissos. Poikansa tulevaisuudesta huolestunut äiti kysyi tietäjä Teiresiakselta, saako hänen poikansa elää pitkän elämän. Tietäjä vastasi: "Kyllä, kunhan hän ei katso itseään." Ennustusta pidettiin kummallisena, mutta tulevat kohtalot, eriskummallinen mielipuolisuus ja kuolema todistivat sen kuitenkin oikeaksi.

Jo kuudentoista ikäisenä Narkissos oli kuuluisa. Hän sai osakseen rakkautta ja ihailua kaikkialla ja kaikilta, neidoilta ja nuorukaisilta. Narkissos itse oli kuitenkin mieleltään kova ja ylpeä, toisten lemmen palo ei häntä koskettanut. Moni rakkaudessaan pettynyt oli rukoillut koston jumalalta Nemesikseltä apua. He toivoivat, että Narkissos itse joutuisi rangaistuksena kylmyydestään kokemaan saman tuskan, joka heidän osakseen oli tullut.

Myös nymfi Echo rakastui palavasti Narkissokseen, mutta ei voinut lähestyä nuorukaista, koska jumalien kirous esti sen. Echolta oli osittain riistetty puhekyky, hän pystyi vain toistamaan itselleen esitetyt sanat. Onnettomana Echo seurasi Narkissosta kaikkialle etsien tilaisuutta lähestyä rakastettuaan.

Kerran metsästysretkellä Narkissos eksyi tovereistaan ja alkoi huhuilla heille. Echo tunsi tilaisuutensa tulleen ja toisti kaikki Narkissoksen sanat. Narkissos lumoutui kaiusta ja pyysi tuntematonta astumaan esiin. Toiveikkaana Echo lähestyi nuorukaista. Narkissos kuitenkin pelästyi Echoa ja torjui tylysti onnettoman nymfin.

Syvästi pettyneenä ja häpeissään Echo pakeni vuorille ja vetäytyi yksinäiseen luolaan murehtimaan kohtaloaan. Lopulta Echon ruumis riutui pois rakkauden pettymyksestä, eikä jäljelle jäänyt kuin ääni, jonka vielä tänäkin päivänä voimme kuulla vuorilla ja laaksoissa.

Eräällä toisella metsästysretkellä Narkissos löysi metsästä lähteen, josta päätti sammuttaa janonsa. Hän kurottautui lähteen tyyntä ja kirkasta pintaa kohden, mutta nähdessään sen pinnalta oman kuvansa hänet valtasi aivan toisenlainen ja outo jano.

Narkissos rakastui välittömästi näkemäänsä. Tähän kaikkeen hän ihastui niin kuin muut olivat häneen ihastuneet. Intohimoisesti hän alkoi haluta itseään. Syntyi omituinen tilanne. Se, joka rakasti, oli samalla rakastettu. Se, joka halusi, oli samalla haluttu. Lukemattomia kertoja Narkissos yritti turhaan suudella petollista lähdettä ja ojentaa kätensä syleilläkseen näkemäänsä. Hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hän näki, mutta siihen hän rakastui yhä kiihkeämmin. Ja niin Narkissos mielipuolen lailla yritti tavoitella lähteen pinnalta heijastuvaa peilikuvaansa.

Välillä Narkissos tuntui aavistavan, että hänen rakkautensa kohde oli vain veden pinnalta heijastuva kuva, ei todellinen ihminen. Kohta hän kuitenkin lumoutui uudelleen näkemästään niin, ettei pystynyt vapautumaan toivottomasta yrityksestään. Lopulta nuorukainen nääntyy lähteelle. Häntä etsimään tulleet löysivät lähteen reunalta kauniin keltaisen kukan - narsissin.

Terve narsismi

Varhainen paratiisi

Alusta alkaen ihmiselle on keskeistä suhde itselle tärkeään toiseen ihmiseen ja sen suhteen tuottama mielihyvä, oli sitten kyse henkisistä tai ruumiillisista tarpeista. Samoin ihmiselle on tärkeää suhde itseensä, omaan olemassaoloonsa ja toimintaansa ja sen suhteen tuottama mielihyvä. Erityisesti tähän jälkimmäiseen keskittyy narsismin psykologia.

Narsismin psykologia on samalla minuuden kokemuksen psykologiaa. Siinä on kyse sekä minuuden terveestä että epäsuotuisasta kehityksestä. Kun minuuden tunne on kerran syntynyt, sen suojelemisesta ja ylläpitämisestä tulee ihmisen tärkein tehtävä. Se jatkuu läpi elämän. Vahvaa, tervettä narsismia ihminen ei saa syntymälahjana. Lapsuudessa se kehittyy minuuden kasvupotentiaalien ja hoitavan ympäristön vuorovaikutuksessa. Myönteiset ja tyydyttävät kokemukset vahvistavat sitä, mutta pettymykset, puutteet ja epäonnistumiset heikentävät minuuden haltuunottoa ja ihmisen mahdollisuutta saada olemassaolostaan ja minuudestaan tyydytystä ja mielihyvää.

Narsismin tarkastelu on aloitettava ihmisen yksilönkehityksen alkuhämärästä. Ihmisen biologisena kohtalona on syntyä lähes täydelliseen avuttomuuden tilaan. Kun tekee havaintoja vastasyntyneestä lapsesta, on helppo huomata, mitä tarkoitan. Ilman äidin tai muun hoitavan aikuisen kaikinpuolista huolenpitoa lapsi olisi tuhon oma. Voidaan liioittelematta sanoa, että rakkauden ja huolenpidon saaminen on elämän säilymisen edellytys.

Jatkossa puhun yksinkertaisuuden vuoksi äidistä, kun tarkoitan lapsen biologista äitiä tai muuta aikuista, joka pääasiallisesti vastaa vauvan hoidosta. Jos tätä varhaista huolenpitoa on saatavilla ja äiti pystyy riittävässä määrin vastaamaan lapsensa perustarpeisiin, alkaa lapsen hajanainen kokemusmaailma jäsentyä. Terveen narsismin kehityksen kannalta erityisen tärkeää on äidin kyky eläytyä lapsensa tarpeisiin ja tunteisiin. Myös äidin kyvyllä käsitellä ja rauhoittaa lapsen vielä hallitsemattomia tunnekokemuksia on suuri merkitys. On todennäköistä, että toistuvista hyvään hoitoon liittyvistä tyydytyskokemuksista vähitellen muodostuu alkeellinen minuuden kokemus. Se ei vielä ole selkeä äidistä erillinen psyykkinen rakenne. Alkeellinen minuus, eräänlainen minuuden kokemuksellinen ydin syntyy paljolti äidin avulla ja osana äitiä.

Lapsi ei vielä tuossa vaiheessa todennäköisesti kykene sisällyttämään pahoja ja epätyydyttäviä kokemuksia minuutensa piiriin. Ne jäävät tuon alkeellisen minuuden kokemuksen ulkopuolelle. Olemattomiin ne eivät kuitenkaan pyyhkiydy, vaan säilyvät muistissa, jota viime aikoina muistitutkimuksen piirissä on alettu kutsua prosessi- tai proseduraalimuistiksi. Itse käyttäisin käsitettä toiminnallinen muisti, joka kuvaa paremmin kyseisen muistin luonnetta. Prosessimuistiin tallentuneille kokemuksille on ominaista se, että ne eivät ole palautettavissa mieliin, niitä ei voi perinteisessä mielessä muistaa eikä muistella. Ne ovat tavanomaisen muistin ulottumattomissa. Tähän problematiikkaan palaan tuonnempana.

Tälle varhaiselle tyydytyskokemuksista rakentuvalle minuudelle on myös ominaista se, että äitiä ei ole olemassa erillisenä olentona. Äiti tosiasiallisesti ylläpitää ja luo varhaisen minuuden kokemuksen,. Lapsi luultavasti kokee äitinsä osana itseään, minuutensa osana. Syntyy illusorinen tila, jossa lapsi epämääräisellä, kaikkivoivalla ja maagisella tavalla kokee äidin huolenpidon omana kykynään. Psykoanalyysin piirissä tätä kehitysvaihetta kutsutaan primaarinarsismiksi. Eräänlaisena muistona tuosta vaiheesta, ihmisten mielissä, myyteissä ja fantasioissa esiintyy kuvitelma paratiisista, jossa kaikki on täydellistä ja josta meidät on tylysti karkotettu. Pahasti ihmissuhteissaan tai tärkeissä toiveissaan pettynyt ihminen saattaa kuvitelmissaan tavoitella tilaa, jossa kutsutaan paikalle tuota varhaista illuusiota: Olen itse oma herrani ja riitän itselleni, en tarvitse mitään, enkä ketään!

Minäideaali paratiisin perillisenä

Primaarinarsistiselle illuusiolle on ominaista, että se ei koskaan täysin hellitä otettaan meistä. Se säilyy mielen varhaisissa kerrostumissa kuvitelmana siitä, mikä on täydellistä, virheetöntä ja itsestään selvää. Tälle kuvitelmalle on lisäksi ominaista se, että ihminen toivoo voivansa vielä joskus tavoittaa sen uudelleen. Syntyy psyykkinen rakenne, jota psykoanalyysissa kutsutaan minäideaaliksi. Todellisuus on kuitenkin ankara. Se osoittaa ihmiselle jatkuvasti itsen, toisten ja maailman epätäydellisyyden. Minäideaali ei kuitenkaan hellitä, vaan se kuiskaa ihmisen korvaan: "Jos nyt olet epätäydellinen tai huono, voit aina tulla paremmaksi, jopa täydelliseksi." Näin minäideaali osaltaan toimii kasvun ja kehityksen kompassina ja moottorina.

Minäideaalin vaikutuksesta kertoo myös se arkielämän kokemus, joka on meille kaikille tuttu. Hyvän ja tyydyttävän kokemuksen suoma mielihyvä ei kestä loputtomiin. Saavutettuun tilaan ei jäädä. Enemmin tai myöhemmin mieleen nousee ajatus: jospa pistäisin vielä paremmaksi.

Illuusio äidin kaikkivoipaisuudesta

Kasvun ja psyykkisen kehityksen edetessä lapsen kokemus omasta erillisyydestä ja minuuden rajoista alkaa vahvistua. Raja itsen, äidin ja muiden välillä selkenee. Kokemus erillisestä minuudesta merkitsee myös äidin näkemistä itsestä erillisenä olentona. Varhainen kaikkivoipainen illuusio ei enää kestä todellisuuden painetta. Lapsi huomaa, että vain äiti voi vastata hänen tarpeisiinsa ja pitää huolta hänen hyvinvoinnistaan. Huolenpito ei ole lapsen omaa aikaansaannosta. Myös monet epämieluisat kokemukset on pakko nähdä minuuden piiriin kuuluvina.

Kokemus hyvästä huolenpidosta ja rakkaudesta siirtyy äitiin. Realiteetit pakottavat lapsen vähitellen näkemään, että äiti on se, joka hänestä pitää huolta, ei hän itse. Äidistä tulee nyt lapsen mielessä kaiken hyvän haltija, ja äidin rakkaudesta ja huolenpidosta lapsen paratiisi. Äidin läsnäolosta ja huolenpidon saamisesta tulee lapsen hyvinvoinnin välttämätön edellytys ja lapsen keskeisin pyrkimys. Psyykkinen riippuvuus äidistä tässä kehitysvaiheessa on suurimmillaan, samoin psyykkinen avuttomuus. Lapsi itse ei juuri kykene kestämään yksinoloa tai eroa äidistä tai huolehtimaan tarpeistaan. Lapsi on vielä tuossa vaiheessa omien hallitsemattomien ja helposti traumaattisia mittasuhteita saavien tunnetilojensa armoilla. Äidin tehtävänä on rauhoittaa ja tyynnytellä lastaan eläytymällä parhaan kykynsä mukaan lapsen hätään.

Äiti yrittää vastata tähän riippuvuuteen panemalla mahdollisuuksiensa mukaan omat tarpeensa taka-alalle ja mukautumalla lapsen toiveisiin. Osittain tästä omistautumisesta, mutta etenkin lapsen kehittymättömyydestä johtuu, että se ei vielä tässä vaiheessa täysin kykene kokemaan äitiä omana erillisenä persoonana, jolla on oma lapsesta erillinen ja riippumaton halumaailmansa. Lapsi on "itsekäs" ja lähtee kokemuksissaan siitä, että äiti on yksinomaan ja vain hänen tarpeitaan varten. Äidin "epäonnistumiset" tai kyvyttömyys johtavat helposti primitiiviseen raivoon. Minuuden toimintaa ja eheyttä ylläpitävän täydentävän toisen puuttuminen uhkaa hauraan minuuden olemassaoloa.

Narsistinen suhteessaolo

Psykoanalyysissa tämän kehitysvaiheen äitiä kutsutaan narsistiseksi tai self-objektiksi, funktionaaliseksi objektiksi tai täydentäväksi toiseksi. Suhdetta puolestaan kutsutaan narsistiseksi, funktionaaliseksi tai täydentäväksi suhteeksi tai sitten self-objekti-suhteeksi kirjoittajasta riippuen. Kuten edellä totesin, tälle suhteelle on ominaista se, että lapsi kokee äitinsä itsensä jatkeena, eräänlaisena apuminänä, jonka ensisijaisena tehtävänä on minuuden hyvinvoinnista huolehtiminen. Näinkin "itsekäs" tai narsistinen kehitysvaihe on välttämätön. Lapsen kypsymättömyys pakottaa siihen. Se on kuitenkin vaihe, josta kasvetaan ulos, mikäli kehitys etenee suotuisasti. Erityisesti tämän kehitysvaiheen epäonnistumiset luovat perustan monille narsistisille ongelmille. Palaan siihen tuonnempana.

Lähes täydellinen riippuvuus äidin huolenpidosta johtaa tietenkin myös pettymyksiin. Hyvä ja lapselleen omistautunut äiti ei aina pysty vastaamaan lapsensa tarpeisiin. Pettymykset ovat väistämättömiä. Mikäli ne eivät ole liiallisia, ne voivat toimia pontimena kasvulle ja kehitykselle. Nämä kasvua motivoivat pettymykset ja lapsen omien kykyjen kehittyminen saavat lapsen pyrkimään kohti lisääntyvää riippumattomuutta vanhempien huolenpidosta. Myös vanhemmat kannustavat lastaan tähän. Tällaisen kehityksen tuoma hyöty on molemminpuolinen. Lapsi pystyy paremmin välttämään pettymyksiä, kun se itse enenevässä määrin kykenee huolehtimaan itsestään. Vanhempien kannalta kehittyvä ja itsenäistyvä lapsi tulee vähemmän työlääksi.

Jo arkikokemuksesta tiedämme, että lapsilla on hyvin varhain tarve erillisyyteen. Se voi ilmetä lapsen eri tavoin ilmaisemana tarpeena saada olla omissa oloissaan. Hoitopöydällä vauvaansa hellästi suukottelemaan lähestyvä äiti kohtaa lapsen, joka kääntää päätään sivulle, ilmaisten siten alkeellisen "ein". On tärkeätä, että äiti ei tästä loukkaannu ja pakota itseään lapselle, vaan kunnioittaa lapsen alkeellista erillisyydentarvetta, joka on perustana myöhemmälle itsenäistymiskehitykselle.

Kohti itsenäisyyttä

Harjoituksen, oppimisen ja erityisesti vanhempien huolehtimisen kykyyn samastumisen kautta lapselle alkaa enenevässä määrin kehittyä kykyä hallita tunteitaan, pitää itse huolta itsestään ja omista tarpeistaan. Samastumalla vanhempien kykyyn pitää huolta, lapsi ottaa vanhemman ja heidän huolenpitonsa omaksi kyvykseen. Itsensä varaan joutuminen ei nyt ole niin katastrofaalista kuin aikaisemmin. Vanhemmat pitävät näitä uusia kykyjä kehityssaavutuksina, ihailevat ja kehuvat lastaan tyyliin: "Onpa sinusta tullut jo iso poika, hienoa!" Vanhempien ihailu voimistaa lapsen omaa mielihyvää uusien kykyjen hallitsemisesta. Pääasiassa samastumalla hankittujen kykyjen ja taitojen haltuunottamisesta ja käyttämisestä hankittua mielihyvää psykoanalyysi kutsuu sekundaarinarsistiseksi tyydytykseksi.

Narsismin kehitys on nähtävissä oman minuuden eri puolien, tunteiden, kykyjen, taitojen ja ominaisuuksien haltuunottona prosessissa, joka alkaa lapsuudesta ja jatkuu läpi koko elämän. Kehitys etenee lähes täydellisestä avuttomuuden ja riippuvuuden tilasta kohti kasvavaa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Täydellistä itsenäisyyttä tai riippumattomuutta toisista ihmisistä ei saavuteta koskaan. Ihminen on aina riippuvainen toisista. Sellainen itsenäisyys, jossa ei tarvita mitään eikä ketään, ei ole ihmisen perimmäisenä pyrkimyksenä. Se on epäterveen narsismin ilmentymä. Tavoitteena on sekä riittävä itsenäisyys ja omavaraisuus että tyydyttävän vastavuoroisuuden löytäminen. Minuuden ja sen kaikkien puolien käyttäminen on tyydyttävää ja minuutta vahvistavaa. Vastavuoroisuutta me tarvitsemme, jotta keskeiset tarpeemme voivat tyydyttyä, tunteemme kehittyä ja minuutemme rakentua.

Erityisesti psyykkisten ominaisuuksien, tunteiden, erilaisten kykyjen ja taitojen haltuunotto on prosessi, jossa kasvava lapsi tarvitsee aluksi erityisesti äidin, lisääntyvässä määrin myös isän ja muiden lapsesta huolehtivien aikuisten apua ja tukea. Fyysisten ominaisuuksien haltuunotossa ei tukea tarvita samassa määrin. Maturaatiolla on tässä prosessissa keskeisempi osuus kuin harjoittelulla.

Kehityskriisit opettavat nöyräksi

Terveen minuuden tai narsismin kehitykselle on ominaista eräs tärkeä seikka. Kuten edellä totesin, kehityksemme alkuhämärissä minuuden kokemus rakentuu kaikkivoipaisuuden epätodellisen illuusion varaan. Tästä illuusiosta meidän on luovuttava, jotta emme sairastuisi. Pudotus kaikkivoipaisuudesta lähes täydelliseen avuttomuuteen ja riippuvuuteen on raju. Vanhempien illusorinen mahti tarjoaa tähän jonkinlaisen korjauksen. Sekin illuusio särkyy aikanaan, ja lapsi jää yhä enemmän itsensä varaan. Vain minuuden kehitys ja kasvu sekä tyydyttävät vastavuoroiset suhteet toisiin ihmisiin tarjoavat todellisen tien eteenpäin. Oman minuuden haltuunotto on kuitenkin prosessi, jossa vanhemmilta ja hoitavalta ympäristöltä saatava tuki on välttämätöntä.

Minuuden kaikkivoipaisuuden illuusiota, eheyttä ja kestokykyä koettelevat monet muutkin universaalit illuusioiden särkymiset. Sellainen on biseksuaalisen illuusion särkyminen. Biologinen kohtalomme on, että ihminen syntyy joko mieheksi tai naiseksi. Molempia ei voi olla. Vain jumalille tämä on mahdollista. Olemme tuomittuja seksuaalisuudessamme kaipaamaan sitä täydentävää toista. Vasta hyvässä molemminpuolisessa seksuaalisessa kokemuksessa koetaan hetkellisesti tämä yhtyminen. Jotain tällaista lienee tarkoittanut Nummisuutarin Esko pohtiessaan sitä, mitä naimisissa oleminen on: Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko.

Myös oidipaalinen trauma koettelee ihmisen narsismia. Sen väistämättömänä lopputuloksena lapsi joutuu päinvastaisista toiveistaan huolimatta myöntämään, että hän ei voi seksuaalisesti tyydyttää vanhempaansa, mennä tämän kanssa naimisiin ja saada lapsia. Siihen hän on auttamattomasti liian kypsymätön. Sen lisäksi oidipaalitoiveen synnyttämä kilpailutilanne ja sen herättämät lojaliteetti- ja syyllisyysongelmat saavat lapsen lopulta luopumaan toiveestaan.

Muutenkaan lapsi ei voi jakaa seksuaalisuuttaan vanhempiensa kanssa, sen kanssa hän jää yksin. Asiallista tietoa hän voi saada vanhemmiltaan, mutta seksuaaliseen tyydytykseen tähtääviä kokemuksia hän ei voi vanhempiensa kanssa hankkia. Toive ja mahdollisuus isoksi kasvamisesta on kuitenkin pelastus tästä ahdingosta. Ei tarvitse kuin katsoa lasta, joka mielellään olisi vanhempi kuin on ja joka haaveilee kaikista tärkeistä asioista, joita voi tehdä sitten, kun on iso.

Myös nuoruusiän kehitys fyysisine ja henkisine muutoksineen muodostuu vaikeaksi narsistiseksi kokemukseksi. Murrosiän fyysiset mullistukset erityisesti seksuaalisuuden alueella saavat nuoren kokemaan oman fyysisen olemuksensa uutena, vieraana ja jopa pelottavana. Tällainen hämmennys nakertaa luonnollisestikin itsetuntoa. Omaan kehoon ja seksuaalisuuteen tutustuminen ja sopeutuminen vaatii aikaa ja ymmärtävää tukea, jota nuori alkaa enenevässä määrin hakea ikätovereiltaan. Lapsuudenaikainen henkinen minuus asettuu myös monella tavalla kyseenalaiseksi. Nuoren on voitava luopua ja irrottautua lapsuutensa vanhemmista ja löydettävä suhteensa heihin uudelta pohjalta. Samalla, kun nuori irrottautuu vanhemmistaan, hänen on luotava itselleen merkitykselliset suhteet ennen kaikkea ikätovereihinsa.

Periaatteessa kaikki suuret elämänmuutokset koettelevat ihmisen narsistista tasapainoa ja eheyttä. Niissä piilee myös riskejä mielenterveydelle, koska ne voivat haasteellisuutensa lisäksi viedä meiltä mahdollisuuden kokea mielihyvää omasta toiminnastamme ja olemassaolostamme. Sellaisia ovat esim. opiskelemaan lähtevän nuoren muutto kotoa, naimisiin meno, ensimmäisen lapsen syntymä, ammatilliset epäonnistumiset, vaihdevuodet ja keski-ikä sekä ikääntyminen, terveyden heikkeneminen ja lähestyvä kuolema. Ihmisen minuuden kehityksen tasapainoisuudesta riippuu paljon se, kuinka hän selviää elämänsä kriiseistä. Vahva terve narsismi auttaa selviämään kovistakin koettelemuksista. Pohjalaisen sanonnan mukaan: Ei kolo komiaa kaara.

Peilauksen merkitys

Sekä psykoanalyyttisen kokemuksen että lapsiobservaatiotutkimusten perusteella tiedetään, että äidin kasvoihin ja silmiin katsomisella on tärkeä merkitys pienen lapsen psyykkiselle kehitykselle. On kyse siitä jo aikaisemminkin käsitellystä kehityksen vaiheesta, jossa minuuden rajat ovat hahmottumassa. Äidin kasvoista ja silmistä alkaa tulla lapselle tärkeä havaintojen kohde. Erityisesti imetystilanne tai sylissä tapahtuva pulloruokinta tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. Lapsella on pakottava tarve löytää äitinsä katse. Katseiden kohdatessa äidin spontaani reaktio on yleensä onnellinen ja tyytyväinen hymy. Vähitellen lapsikin vastaa tuohon hymyyn omalla hymyllään. Kaikki tämän omakohtaisesti kokeneet äidit tietävät, kuinka voimakas ja sykähdyttävä tuo kokemus voi olla.

On luultavaa, että tässä on kyse varhaisesta vastavuoroisuuteen pyrkimisestä, johon lapsella on sisäsyntyinen ja pakottava tarve. Olen lukenut kokeista, joissa äitejä kiellettiin vastaamasta lapsen katsekontaktiin ja hymyyn. Heidän piti olla mahdollisimman ilmeettömiä. Seuraukset olivat dramaattiset. Ensimmäisten kertojen jälkeen vauvat hämmentyivät silmin nähden, mutta "kokosivat itsensä" pian uuteen yritykseen. Kun nytkin vastaus oli hymytön ilmeettömyys, lapset purskahtivat itkuun.

Englantilainen edesmennyt psykoanalyytikko ja lastenlääkäri Donald Winnicott puhuu tästä varhaisesta katsomistapahtumasta peilauksena ja äidin kasvoista ja katseesta peilinä. Winnicott ajattelee, että lapsella on pakottava tarve tällaiseen peilaukseen, koska sen kehittyvä minuus tarvitsee jotain, josta heijastua takaisin. Lapselleen omistautunut ja siihen samastunut äiti katsoo sylissään olevaa lasta. Äidin ilme riippuu siitä, mitä hän näkee. Tyytyväinen äiti näkee sylissään lapsensa, jota syvästi rakastaa. Katseellaan, hymyllään, sylillään ja hellällä huolenpidollaan hän välittää tämän lapselleen. Lapsi näkee vastavuoroisesti äitinsä kasvoilta sen, että hän on äidilleen tärkeä ja rakas. Tällaiset kokemukset muodostuvat toistuessaan rakastettavan, hyvän ja arvokkaan minuuden rakennusaineiksi.

Äiti näkee oman lapsensa alusta asti kokonaisena ihmisenä, toisin kuin lapsi, jonka kuva itsestään ja kehostaan on vielä jäsentymätön ja hajanainen. On luultavaa, että tämä kokonaisena hahmottaminen välittyy lapselle tuossa varhaisessa katsomis- ja hoitamistapahtumassa. Se auttaa lasta luomaan itselleen ehjän ruumiinkuvan.

Äidin kasvot eivät siis ole peili, joka heijastaa takaisin vain sen, minkä sinne näyttää. On pikemminkin kyse täydentävästä ja vastavuoroisesta takaisinheijastustapahtumasta, jossa lapselle välittyy se, että hän on olemassa ja hän ja hänen tarpeensa ovat äidille tärkeitä ja arvokkaita. Tässä tapahtumassa löytyy se tärkeä Toinen, jonka kanssa vastavuoroisuus voi toteutua. Olen muuntanut Descartesin kuuluisan mietelauseen: "Ajattelen, olen siis olemassa", muotoon, joka paremmin vastaa narsismin psykologian tosiasioita: "Katson ja minut nähdään, olen siis olemassa".

Terveen narsismin ilmeneminen

Mitä muuta voidaan sanoa terveen narsismin olemuksesta? Se on kohtuullisen häiriötöntä kaikinpuolista hyvinvointia, jolle on ominaista eheyden tunne ja kyky nauttia omasta ja muiden olemassaolosta. Omalla elämällä on tarkoitus ja mielekkäitä päämääriä. Niitä kohti pyrkiminen on tyydyttävää, tulevaisuus ei näyttäydy toivottomana. Tuntuu, ettei mitään oleellista puutu. Omasta ruumiillisuudesta kumpuava moninainen ja voimakaskaan haluaminen ei uhkaa narsistista tasapainoa ja mielenrauhaa. Tunteita ja innostumista ei tarvitse pelätä. Myös elämän pienistä ja yksinkertaisista asioista löytyy aiheita hyvinvointiin. Jotain tällaista lienee tarkoittanut Zen-mestari, joka vastasi oppilaalleen tämän tiedustellessa millaista hyvä elämä on: "Minä syön, kun minulla on nälkä, juon, kun janottaa ja menen nukkumaan, kun väsyttää."

Riittävän monipuolisen peilauksen ja hyvän hoitavan ympäristön tuella syntynyt elävä ja monipuolinen minuus tai narsismi on ihmisen tärkein varustus. Sen turvin hän uskoo riittävästi kykyynsä luoda tyydyttäviä ja elämää rikastuttavia vuorovaikutussuhteita. Hän luottaa riittävästi siihen, että voi löytää sen vastavuoroisen Toisen. Hänellä on myös uskoa siihen, että hän kykenee käsittelemään, hallitsemaan ja jalostamaan vietinomaiset pyrkimyksensä niin, että niistä on hänelle iloa. Tämä merkitsee myös rikasta tunne-elämää, kykyä kokea voimakkaita tunteita ja innostua.

Terve narsismi näkyy ihmisessä monenlaisina myönteisinä ominaisuuksina. Sellaisia ovat esim. hyvä itsetunto tai omanarvontunto sekä itsetuntemus ja itseluottamus. Arkipuheessa me käytämme näitä käsitteitä paljon yleisemmin kuin esim. narsismikäsitteen alakäsiteitä terve tai hyvä narsismi.

Itsensä tunteminen, itsetuntemus on tärkeä terveen narsismin osatekijä. Se tarkoittaa, että ihmisellä on käsitys omasta erillisestä itsestään, mutta myös käsitys toisista ainutkertaisina ihmisinä. Raja itsen ja toisten välillä on selvä. Omasta minuudesta on riittävän realistinen käsitys. Siinä ei ole epärealistisia suuruuskuvitelmia, mutta ei myöskään alemmuudentuntoja. Omasta osaamisesta ja omien kykyjen käyttämisestä koetaan oikeutettua mielihyvää. Omat puutteet ja heikkoudet myönnetään, niihin suhtaudutaan hyväksyvästi ilman suurta häpeän tunnetta, eikä niitä ole tarpeen yrittää kompensoida ylikorostuneella pätemisellä.

Selkeä seksuaalinen identiteetti sekä oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja haltuunotto kertovat osaltaan terveestä narsismista. Tällainen ihminen on saanut lapsuutensa tärkeiltä aikuisilta riittävää arvostusta ja myönteistä peilausta omalle kasvavalle naisellisuudelleen tai miehisyydelleen. Kun lisäksi oma seksuaalis-eroottinen haluaminen on hyväksytty ja otettu riittävässä määrin haltuun muilta osin vahvan narsismin ja etenkin nuoruusiässä ikätovereilta saatavan peilauksen ja tuen turvin, koetaan seksuaalisuus elämää rikastavana asiana, eikä siihen liity ylenmääräistä pelkoa, häpeää tai syyllisyyttä.

Narsismin psykopatologia

Varhaiset puutteet ja traumat altistavat

Aina ei kehitys etene suotuisasti. Lasta hoitavilla henkilöillä voi olla monenlaisia vaikeuksia ja ongelmia, jotka heijastuvat siihen, millä tavalla he lapsen kehityksellisiin tarpeisiin pystyvät vastaamaan. Kokemuksen mukaan erityisen hankalaa voi olla äidin lapsensa varhaisvaiheissa kokema masennus tai vanhempien omat narsistiset ongelmat. Myös varhaiset menetykset ja pitkäaikaiset erokokemukset, ellei hyviä korvaavia henkilöitä ole ollut saatavilla, voivat vakavasti vaurioittaa terveen minuuden kehitystä.

Menetykset, vaikeat erot ja erilaiset muut traumaattiset kokemukset herättävät pienessä lapsessa helposti tunnemyrskyjä, jotka uhkaavat minuuden eheyttä ja olemassaoloa. Lapsi tarvitsee välttämättä aikuisen apua tunnekuohunsa käsittelemisessä ja rauhoittamisessa. Jos vanhemmat eivät omien ongelmiensa vuoksi tähän pysty, tai tällaista tukea ei muuten ole saatavilla, lapsen puutteelliset henkiset varusteet eivät tarjoa juurikaan muuta mahdollisuutta kuin poistaa koettu kauheus minuuden kokemuksen ulkopuolelle. Lapsen psyyke turvautuu primitiiviseen vetäytymiseen, kieltämiseen ja lohkomiseen.

Minuuden kokemuksen ulkopuolelle lohkotut traumaattiset kokemukset "tallentuvat" kaoottisina ja jäsentymättöminä toiminnalliseen tai prosessimuistiin, jossa ne voivat muodostua narsistisille häiriöille altistaviksi tekijöiksi. Nämä koteloituneet möykkymäiset, nimettömät ja hahmottomat kokemukset häiritsevät mielenrauhaa ja - tasapainoa. Ne eivät palaudu mieleen erilaisina hankalina tai ahdistavina muistoina tai mielikuvina, niin kuin kokemukset, jotka ovat peräisin kehityksen myöhemmiltä vaiheilta. Ne ilmenevät pikemminkin itselle vieraana toiminnan pakkona tai levottomuuden, kiihtymyksen, ahdistuksen ja uhattuna olemisen tunteina. Hypokondrinen ahdistus voi olla merkkinä tästä. Kuvitelma vakavasta sairaudesta antaa muotoa jollekin psyykkisesti hahmottomalle uhalle ja on siten paradoksaalinen yritys rauhoittua. Sairauden pelko, jolle aina voi yrittää tehdä jotain, on pienempi paha kuin koko minuuden olemassaolon kyseenalaistava epämääräinen uhka.

Näille tuntemuksille täytyy yrittää tehdä jotain, sillä niitä on vaikea sietää. Sellaiselle, jolla ei ole psyykkisesti jäsentynyttä ja käsiteltävää muotoa, on hyvin vaikea tehdä mitään. Syntynyt avuttomuus syö itsetuntoa ja - luottamusta. Enkö olekaan herra omassa talossani? Olenko minä joidenkin itselleni vieraiden voimien riepoteltavana? Riittävällä hallinnan tunteella itsestä ja omasta elämästä on tärkeä merkitys narsistiselle tasapainolle ja hyvinvoinnille.

Periaatteessa kaikki psyykkiset oireet, ahdistus, pelkotilat tai pakkoneuroottiset oireet, puhumattakaan vakavammista psyykkisistä sairauksista, rajoittavat ihmisen mahdollisuutta nauttia olemassaolostaan tai saada tyydytystä minuutensa toteuttamisesta. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että psyykkiset oireet ovat ihmiselle aina myös narsistisia loukkauksia. Mitä hallitsevampi ja invalidisoivampi oire on, sitä suurempi loukkaus.

Normaali psyykkinen kasvu ei pääse muokkaamaan ja lieventämään kokemuksia, jotka on lohkottu tietoisuuden ulkopuolelle. Erilaiset narsismia koettelevat tapahtumat, mutta myös normaalit kehitykselliset kriisit myöhemmin elämässä voivat herättää henkiin nämä koteloituneet tunnekokemukset sillä seurauksella, että minuus joutuu uudelleen sen olemassaoloa uhkaavan tunnekuohun valtaan. Tämä johtaa uuteen traumaattiseen kokemukseen, koska minuudella ei nytkään ole riittäviä keinoja käsitellä kokemaansa nimetöntä ahdistusta ja kauhua. Näin aikaisemmat kokemukset synnyttävät uusia traumoja.

Luottamuspula ja turvautuminen kaikkivoipaisuuteen

Tiedostamattomaan lohkoutuneet traumaattiset kokemukset sisältävät myös kokemuksen siitä, että lapsesta huolta pitäneet vanhemmat eivät aikanaan kyenneet käsittelemään ja helpottamaan lapsen kauhukokemuksia. Sellaisiin vanhempiin ei välttämättä voi luottaa. Se yleistyy tunteeksi, että oikeastaan kehenkään ei voi turvautua, jos vaikeat tunteet uhkaavat. Tarvitseminen ja riippuvuus ovat pelottavia asioita, koska ne voivat johtaa lapsuuden pettymyskokemusten uusiutumiseen.

Vaihtoehtojen puutteessa ja saadakseen kipeästi tarvitsemaansa turvaa lapsi samastuu vanhempiinsa. Samalla se kuitenkin samastuu vanhempiensa tapaan käsitellä tunteita ja erityisesti vaikeita tunnekokemuksia. Tämä voi johtaa aikuisuudessa jopa vihamieliseen suhtautumiseen kaikenlaisiin tunteisiin. Tällainen ihminen on sokea omille tunteilleen, eikä hän myöskään ymmärrä toisten tunteita. On selvää, että tällaisessa tilanteessa kiintyminen tai rakastuminen on vaarallista.

Edellä kuvattu tilanne voi johtaa vinoutuneeseen minuuden kehitykseen, jossa aletaan taantua ja tavoitella varhaista kaikkivoipaisuuden illuusiota haavoittuvan minuuden suojaksi. Suhtautuminen muilta saatavaan tukeen muuttuu epäluuloiseksi. Tarvitseminen ja riippuvuus koetaan vaarallisena. Järkevyyttä arvostetaan tunteiden sijaan. Todellinen keinottomuus ja avuttomuus yritetään häivyttää kaikkivoipaisuuskuvitelmien ja täydellisyyspyrkimysten alle. Suojautumiset peittävät allensa riittävää ja ymmärtävää tukea vaille jääneen herkän ja hauraan minuuden.

Aikuisena tällainen ihminen voi olla lahjakas ja menestynyt perfektionisti, joka elää kaventunutta, yksinäistä ja rakkaudetonta elämää. Vinoutuneen minäideaalinsa mukaisesti hän vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä, tavanomaisuus tai keskinkertaisuus ovat hänelle kauhistuksia. Ylemmyydentuntoisena hänen voi olla vaikea löytää ihmisiä, jotka ovat hänelle riittävän älykkäitä ja vastaisivat hänen ihanteitaan.

Narsistinen tyydytys etsitään kilpailusta ja toisten voittamisesta, koska rakastamisen kyvyn puute korvautuu voiman ja vallan ihailulla ja tavoittelulla. Tällainen ihminen voi olla autoritaarinen ja ihailee ns. kovia arvoja. Voidaan sanoa, että hän suojelee raudanlujalla panssarilla sisimmässään olevaa haurasta ja traumatisoitunutta lasta.

Tyydytys ei kuitenkaan ole kestävää, koska se hankitaan toisia nujertamalla tai hyväksikäyttämällä. Se ei perustu antoisaan ja molempia osapuolia rikastuttavaan vastavuoroisuuteen. Sen sijaan se eristää asianomaisen tärkeistä toisista yksinäisyyden vankilaan, jonka muurit hän itse on luonut kaikkivoipaisuuskuvitelmillaan. Hän kestää toisaalta huonosti yksinäisyyttä, koska se muistuttaa hänen lapsuutensa kokemusta vanhemmista, jotka eivät olleet paikalla auttamassa tai eivät kyenneet auttamaan vaikeitten kokemusten tai tunteiden käsittelyssä.

Tällainen ihminen on myös huono häviäjä. Epäonnistumiset millä tahansa elämän alueella voivat olla seurauksiltaan katastrofaaliset. Herkkähipiäisenä hän kestää huonosti oikeutettuakin arvostelua. Hän loukkaantuu ja/tai raivostuu kohtuuttomasti, jos häntä asetetaan jollakin tavalla kyseenalaiseksi. Menestyvä kuori ei kätke kokonaan haavoittuvaa sisintä.

Kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden suojan pettäessä vastoinkäymisissä nämä ihmiset voivat romahtaa vakavaan masennukseen. Perustaltaan hauras minuus ei kestä suojauksen palveluksessa olleiden itsen puolien menetystä. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla itsemurha. Nämä ihmiset eivät taivu, he taittuvat.

Vääristävä peili

Kuten edellä yritin kuvata, terveen minuuden kehitykselle on ominaista, että itselle keskeiset henkiset ja fyysiset ominaisuudet ja kasvupotentiaalit saavat hoitavalta kasvuympäristöltä myönteistä peilausta, so. ne tulevat huomatuiksi ja arvostetuiksi. Vähän kärjistäen voi sanoa, että vain niin niistä tulee minuuden arvostettuja piirteitä. Se, mikä on tullut nähdyksi ja huomatuksi, on arvokasta ja hyvää.

Vanhemmat voivat kuitenkin eri syistä kokea lapsensa jotkut puolet ja piirteet itselleen vieraina tai suorastaan uhkaavina. Äiti voi nähdä lapsessaan jonkun omassa elämässään pelottavana kokemansa henkilön piirteitä (esim. väkivaltainen isä tai entinen aviomies ja lapsen biologinen isä). Silloin lapsi ei näe itseään vanhempansa silmissä arvokkaana ja hyvänä. Vastaus lapsen peilaavaan katsomiseen voi olla äidin pelästynyt katse, joka saa lapsenkin pelästymään ja kokemaan, että hänessä on jotain pelottavaa, pahaa, jotain josta täytyy yrittää päästä eroon. Tällä tavoin jokin puoli lapsen omaa persoonallisuutta voi jäädä kehittymättä ja haltuun ottamatta.

Myös epävarmat, pelokkaat ja itsekin narsistisesti vammautuneet vanhemmat voivat vaikeuttaa lapsensa terveen narsismin kehitystä. He saattavat tarvita lastaan oman horjuvan narsisminsa kannattelijoiksi. Pahimmassa tapauksessa vanhempi voi käyttää lastaan minuuttaan täydentävänä objektina, eräänlaisena apuminänä. Tällainen vanhempi voi olla sokea lapsensa tarpeille. Lapsen oman narsismin kehitykselle tällä on tietenkin kohtalokkaat seuraukset. Taatakseen edes jonkinlaisen huolenpidon vanhemmaltaan, lapsi voi olla valmis yksipuolisesti kehittämään omassa minuudessaan niitä piirteitä, joita vanhempi tuntuu tarvitsevan. Lapsen muut minuuden puolet jäävät vaille tarvittavaa peilausta. Seurauksena voi myöhemmässä elämässä olla ns. false-self - syndroomana.

Lapsi tarvitsee kipeästi vanhempiaan peilinään, josta hän voi katsoa itseään. Lapsi lähestyy vanhempiaan erilaisin pyrkimyksin, toivein ja haluin ja haluaa nähdä, miten vanhemmat niihin suhtautuvat. Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä suurempaa tämän peilauksen tarve on. Peiliä me tarvitsemme läpi elämämme. Peilauksella on merkitystä sille, missä määrin meidän minuutemme eri puolet pääsevät kehittymään ja rikastuttamaan elämäämme.

Olen kuullut monen kertovan kokemuksia lapsuudestaan, jossa he täynnä innostusta ja suuria odotuksia ihailusta halusivat näyttää jotain aikaansaannostaan tai osaamistaan vanhemmilleen. Ihastuksen sijaan he saivatkin osakseen naurua, koska vanhemmat pitivät asiaa huvittavana. Asianomainen muistaa kuinka katkera pala se oli. Aikuisten suhtautuminen tuntui musertavalta. Nöyryytyksen ja häpeän tunteet melkein musersivat.

Häpeä ja siihen liittyvä häpeälamaannus ovat tuhoisia oman minuuden kehityksen kannalta. Ne estävät minuuden haltuunottoa ja kehitystä. Sen vuoksi sitä on kautta aikojen käytetty kasvatuskeinona. Vihainen tiuskaisu: "hyi häpeä" tai lapsen nolaaminen saavat sen hyvin helposti luopumaan tekemisestään tai haluamisestaan. Laajamittaisesti käytettynä tai toistuvina kokemuksina häpeä johtaa minuuden kehityksen kaventumiseen. Niistä puolista omassa minuudessa, jotka ovat johtaneet häpeään, halutaan päästä eroon. Mitä keskeisemmistä puolista itseä on kyse ja mitä voimakkaampi häpeä on, sitä raivokkaampaa tarve päästä näistä puolista eroon. Moni rakkaudentunnustuksessaan torjutuksi tullut on riistänyt jopa hengen itseltään.

Pitkittyessään häpeälamaannus voi johtaa masennuslamaannukseen. Se on ymmärrettävää, kun ajatellaan asiaa minuudessa tapahtuvien menetysten kannalta. Häpeän vallassa oleva haluaa päästä itsessään eroon jostakin joskus jopa itsetuhoisin keinoin. Menetys, jos se on minuuden kannalta keskeinen tai sitä ei syystä tai toisesta pystytä käsittelemään, voi johtaa psyykkiseen kipuun, jolta sitten suojaudutaan masennuslamaannuksella. Masennus toimii puudutuksena psyykkistä kipua vastaan.

Itsensä varaan joutumisen kauhistus

Narsistisesti vammautuneelle erillisyys, mutta ennen kaikkea itsensä varaan joutuminen on vaikea asia. Minuudeltaan heikon ihmisen kyky olla yksin on huono. Yksin ollessa uhkaa tyhjyyden tunne, ja pahimmassa tapauksessa oman minuuden hajoamisen pelko. Vain toisen ihmisen läsnäolo tai huolenpito voi tästä ahdingosta pelastaa. Lapsuuden vanhemman rauhoittavan läsnäolon puutetta yritetään korvata täydentävän toisen konkreettisella läsnäololla. Tämä korvaa puutteen, joka on syntynyt siitä, että aikuisuudessa tällaisen ihmisen mielessä ei ole sisäistyneenä riittävää kokemusta vanhemman rauhoittavasta läsnäolosta.

Minuudeltaan heikolle täydentävän toisen tarve voi olla niin voimakas, että siihen ei oikeastaan kukaan pysty vastaamaan. Läsnäolon täytyisi olla melkein jatkuvaa, pienikin erossa olo voi tuntua sietämättömältä ja herättää erilaisia ahdistuksia, joille kuitenkin on yhteistä minuuden hajoamisen uhka. Tällä tavoin narsistisesti vammautunut joutuu pakostakin kokemaan sietämätöntä itsensä menettämisen uhkaa tai kipua, joka puolestaan voi laukaista masennuksen. Tässäkin tapauksessa masennuslamaannus toimii "henkisen kokovartalopuudutuksen" tavoin yrityksenä vaimentaa itsen menettämisen uhkaan liittyvää kipua.

Narsistisesti vammautunut kokee, ettei hän selviä yksin, koska hänellä ei ole kykyjä käsitellä muiden itseensä kohdistamia odotuksia tai itsestään kumpuavia erilaisia haluja. Jos näitä paineita ei saada riittävästi purettua tyydyttävässä vuorovaikutuksessa tai omia kykyjä käyttämällä, seurauksena voi olla sietämätöntä rauhattomuutta, joka kertoo minuuden eheyttä ja olemassaoloa uhkaavasta epämääräisestä kiihtymystilasta tai ahdistuksesta, joka voi saada hypokondrisia muotoja. Syntynyttä narsistista hätätilaa voidaan yrittää helpottaa turvautumalla toisiin rauhoittajina. Useimmille lienee tuttu se potilas, joka kulkee lääkäristä toiseen ja tuntee, että hänen henkensä on vaarassa jonkin vakavan sairauden vuoksi ja että tilanteelle täytyy tehdä jotain välittömästi. Negatiiviset tutkimuslöydökset ja lääkärin vakuuttelut rauhoittavat vain hetkeksi.

Tällaisessa tilanteessa toisen merkitys kasvaa sitä suuremmaksi, mitä avuttomammaksi asianomainen itsensä kokee. Itseriittoisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen vetäytyneiden lisäksi on niitä narsistisesti ongelmaisia, joilla on taipumus etsiä itsetunnoltaan aidosti vahvoja täydentäviä toisia, joita sitten ihaillaan ja idealisoidaan. Heikoilla oleva pyrkii asettumaan eräänlaiseksi psyykkiseksi jatkeeksi ihailemalleen henkilölle ja tyydyttämään tämän toiveita ja tarpeita omiensa kustannuksella. Hän toivoo kuitenkin saavansa ihailunsa kohteelta turvaa ja huolenpitoa sekä kipeästi kaipaamaansa peilausta itselleen. Hän toivoo löytävänsä uuden vanhemman, jonka avulla voisi löytää myös oman todellisen minuutensa.

Nämä yritykset kuitenkin päättyvät enemmin tai myöhemmin epäonnistumiseen. Idealisointiin liittyvät epärealistiset odotukset pitävät siitä huolen. Idealisoitu muuttuu narsistisesti vammautuneen mielessä helposti lähes vastakohdakseen. Sellaisen mitättömyyden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Hylkääminen voi olla tyly, mutta sen seurauksena hän tuntee itsensä entistä yksinäisemmäksi ja hylätyksi. Hän kokee menettäneensä jotain sellaista, joka olisi ehdottomasti kuulunut hänelle. Seurauksena voi olla vetäytyminen ja masennus, joka vain lisää eristyneisyyttä.

Rauhoittajina käytetään myös erilaisia addiktioita. Sellaisia voivat olla alkoholi, huumeet, lääkkeet, seksi, työ, kiihkeä pätemisentarve jne. Periaatteessa mikä tahansa psyykkinen toiminta, joka tuo narsistista tyydytystä voi muodostua addiktioksi. Se mikä viime kädessä paljastaa, että tällainen toiminta on suojautumisen palveluksessa eikä niinkään oman itsen toteuttamista, on sen pakonomaisuus. Asianomainen on kuin jonkin riivaama.

Jos syntynyttä minuuden eheyttä uhkaavaa kiihtymystilaa ei saada riittävästi rauhoittumaan ja psyykkinen eheys on todellisessa hajoamisvaarassa, astuu kuvaan mukaan eräänlaisena viimeisenä puolustuskeinona pyrkimys, josta psykoanalyysin piirissä on puhuttu mustana, negatiivisena tai kuoleman narsismina. Sen päämääränä on rauhoittaa uhkaava psyykkinen kaaos keinolla millä hyvänsä seurauksista välittämättä. Se voi tapahtua lamaannuttamalla kaikenlainen psyykkinen toiminta ja haluaminen.

Tällainen ihminen jähmettyy, kivettyy, sammuu, kuolee elävältä. Ulospäin näyttää siltä, että hän on lakannut kokonaan haluamasta, mikään ei kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Hän näyttää vetäytyneen itseensä eikä hän ole kiinnostunut kanssaihmisistä. Hän on olotilassa, joka on lähellä olemattomuutta ja tyhjyyttä. Sisimmässään tällainen ihminen kokee kosmista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Hän on kuin avaruuteen sinkoutunut yksinäinen kappale.

Mikä on myytin opetus

Narkissoksen kohtalo

Narkissoksen kohtalo lähteellä antaa edellä esitetyn valossa mahdollisuuden seuraavanlaiseen tulkintaan. Nähdessään kuvansa lähteen pinnalta Narkissos hurmaantuu näkemästään pitäen sitä toisena nuorukaisena. Hän ei kuitenkaan käsitä näkemäänsä illuusioksi, harhaksi. Hän katsoo itseään, omaa kuvaansa yhtä ihailevasti kuin muut olivat katsoneet häntä. Tärkeätä toista tai vastavuoroista suhdetta toiseen ei ole. Hän jää itseihailun vangiksi ja kuolee.

Ehkä Narkissoksen kohtalon opetuksena on se, että ihmisen on voitava luopua itseriittoisuuden ja kaikkivoipaisuuden narsistisesta illusiosta ja löydettävä todellinen vastavuoroinen vuorovaikutus toisten kanssa. Vasta todellisessa vuorovaikutuksessa, jossa meille tärkeät ihmiset toimivat meidän minuutemme peileinä, me voimme löytää itsemme ja meille tärkeät toiset. Ajattelijan sanoin: kun me etsimme itseämme, löydämme toiset, ja kun etsimme toisia, löydämme itsemme. Narkissos ei löytänyt sitä tärkeätä toista, eikä sen vuoksi myöskään itseään.

Echon kohtalo

Myös Echon kohtalona oli tuhoutua todellisen erillisyyteen perustuvan vastavuoroisuuden puutteeseen. Echo ei kyennyt olemaan se tärkeä toinen rakastamalleen Narkissokselle. Hän ei kyennyt ilmaisemaan itseään ja tunteitaan eikä sen vuoksi lähestymään rakastettuaan. Hän ei myöskään kyennyt välittämään Narkissokselle sitä, kuinka rakas ja tärkeä nuorukainen nymfille oli. Minuuden puutteellisen haltuunoton ja kehityksen seurauksena me emme pysty luomaan minuuttamme elävöittäviä ja rikastavia vuorovaikutussuhteita.

Lähteen lumo

Myytin lähde symboloi kenties varhaisen äidin kasvoja ja silmiä, joiden katsomiseen lapsella on pakottava tarve. Kun lapsi katsoo, hän näkee äidin kasvot ja silmät, jotka katsovat häneen. Hän ei näe siellä peiliä, joka heijastaisi takaisin vain sen, mitä sinne näytetään. Näin kävi Narkissokselle. Peilikuvasta ei voi nähdä sitä, miten se tärkeä toinen näkee itsen. Minuuden rakentumiselle ei löydy aineksia. Lapsen täytyy nähdä äitinsä kasvoilta sen, miten äiti näkee lapsensa. Kyse on siis varhaisesta vastavuoroisuudesta, johon lapsen kehittyvällä minuudella on pakottava tarve.