H1 { margin-bottom: 0.08in; text-align: justify; page-break-before: auto; }H1.western { font-family: "Arial",sans-serif; font-size: 16pt; }H1.cjk { font-family: "DejaVu Sans"; font-size: 16pt; }H1.ctl { font-family: "DejaVu Sans"; font-size: 16pt; }P { margin-bottom: 0.08in; text-align: justify; page-break-before: auto; }P.western { font-weight: normal; }P.cjk { font-size: 10pt; } H1 { margin-bottom: 0.21cm; }H1.western { font-family: "Liberation Sans",sans-serif; font-size: 16pt; }H1.cjk { font-family: "Droid Sans Fallback"; font-size: 16pt; }H1.ctl { font-family: "Lohit Hindi"; font-size: 16pt; }P { margin-bottom: 0.21cm; }

Keisarin uudet vaatteet

Olipa kerran keisari, joka ei välittänyt oikeastaan mistään muusta kuin uusista, kauniista vaateista. Hän näyttäytyi alamaisilleen vain esitelläkseen uusia vaatteitaan.

Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He sanoivat olevansa taitavia kankureita ja valmistavansa keisarille uudet vaatteet ennen näkemättömän hienosta kankaasta. Kaiken hyvän lisäksi se oli taikakangas, jolla oli muka sellainen ominaisuus, että sitä ei saattanut nähdä sellainen ihminen, joka oli typerä tai kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä.

Keisari halusi ehdottomasti uudet vaatteet moisesta kankaasta. Niiden avulla hän saisi kaiken hyvän lisäksi selville sen, ketkä hänen alamaisistaan olivat typeriä ketkä viisaita tai muuten vain tehtäväänsä kelpaamaton. Kankurit pantiin oitis töihin.

Keisari olisi halunnut työn kestäessä mennä katsomaan valmistuvaa kangasta, mutta ei uskaltanut, kun muisti kankaaseen liittyvän taikuuden. Hän pelkäsi, ettei näkisikään kangasta ja paljastuisi siten typeräksi. Niinpä hän lähetti vanhan luotettavan ministerinsä asialle. Tämä teki työtä käskettyä.

Kankureiden luona ministeri ei tietenkään nähnyt minkäänlaista kangasta, vaikka nämä paukuttivat ahkerasti kangaspuita ja olivat koko ajan valmistavinaan sitä. Ministeri parka ei mitenkään voinut kertoa, ettei nähnyt kangasta. Hänen oli pakko kehua ja ylistää kangasta niin kankureille kuin keisarillekin. Toinenkin virkamies lähetettiin varmuuden vuoksi asialle. Sama toistui.

Lopulta keisarin oli itse nähtävä kangas. Varmuudeksi hän otti mukaansa muitakin arvostamiaan miehiä, jotka kaikki kilvan kehuivat kangasta. Keisari oli kauhuissaan, kun ei nähnyt kangasta. Oliko hän typerä ja kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä? Keisarikaan ei voinut muuta kuin yhtyä ylistämään kangasta. Hän halusi ehdottomasti, että tuosta kankaasta valmistettaisiin hänelle uudet vaatteet.

Koitti päivä, jona keisarin oli määrä näyttäytyä uusissa vaatteissaan kaupunkilaisille. Myös kaupunkilaiset olivat kuulleet kankaaseen liittyvästä eriskummallisesta taikuudesta. Keisari lähtee juhlakulkueessa kaupungille. Hoviherrat kantoivat hänen olematonta laahustaan. Kansankin keskuudessa keisarin uudet vaatteet herättivät ihastusta, jollaista ei aikaisemmin oltu koettu, sillä kukaan ei halunnut paljastua typerykseksi.

Yhtäkkiä kansalaisten joukosta kuuluu pienen lapsen huudahdus: "Keisarilla ei ole vaatteita!" Ja pian koko kansa toistaa samaa. Keisarin selkää karmi, mutta hänen oli kestettävä tilanne loppuun asti. Hän ojentautui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat olivat kantavinaan hänen laahustaan.

Mistä tämä erinomaisen viisas ja oivaltava satu kertoo ja mikä on sen opetus?

Ensin muutama valikoiva sana sen tekijästä tanskalaisesta Hans Christian Andersenista. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe oli köyhä, äiti oli kouluja käymätön pyykkäri. Suutari isällä oli jonkinlaista alkeiskoulutusta. Isän isoäiti oli kertonut Hansin isälle, että heidän perheellään oli joskus ollut aatelinen tausta. Myöhemmät selvitykset eivät ole löytäneet vahvistusta tälle käsitykselle. Isä oli kuitenkin kiinnostunut kirjallisuudesta ja luki mielellään pojalleen Tuhannen ja yhden yön tarinoita.

Lahjakas ja opinhaluinen Hans päätyi monien vaiheiden jälkeen kirjailijaksi jo varsin nuorella iällä. Monet arvovaltaiset henkilöt tukivat taloudellisesti hänen opintojaan ja matkojaan, joilla hän tutustui moniin aikansa merkittäviin kulttuurihenkilöihin. Hänen tavoitteenaan oli tulla romaani- ja näytelmäkirjailijaksi.

Kuitenkin etenkin Andersenin sadut tekivät hänestä maailmankuulun. Sanotaan, että hän itse ei erityisemmin arvostanut niitä. Niiden pohjalta on tehty piirrosanimaatioita, satunäytelmiä, elokuvia ja Lumikuningatarta on esitetty mm. meillä Helsingissä Kansallisoopperan baletissa.

Häpeäproblematiikan kannalta merkittävää on se, että Andersen oli seksuaalisesti ilmeisen ongelmainen. Kouluvuosinaan hänen erikoinen ulkonäkönsä herätti kielteistä huomiota. Hänen omien sanojensa mukaan ne olivat olleet hänen elämänsä vaikeimpia vuosia. Hän rakastui useisiin tavoittamattomiin naisiin ja joutui näin ollen kokemaan raskaita rakkaudenpettymyksiä. Hänen sanotaan myös ihastuneen joihinkin arvostamiinsa miehiin, joiden taholta niin ikään tuli torjutuksi.

Andersenin sadut ovat merkittävästi ammentaneet sisältöjä hänen omista kokemuksistaan ja vastoinkäymisistään. Ei siis ihme, että ne ovat niin ajattomia ja jatkuvasti sekä lapsia että aikuisia puhuttelevia.


Varhaiset traumaattiset kokemukset, vaikeat pettymykset rakkauden- ja vastavuoroisuuden toiveissa, puutteet tai tietoisuus omasta kyvyttömyydestä saa haluamaan niiden kätkemistä, etenkin jos ne eivät ole saaneet hyväksyvää ymmärtämystä osakseen. Niiden paljastuminen uhkaa riistää meiltä mahdollisuuden saada omasta olemassaolosta tai minuudesta mielihyvää.

Paljastumisen herättämä raivo voi kohdistua itseen tai siihen, joka on häpeän paljastanut. Edellinen voi johtaa itseinhoon, omanarvontunnon menetykseen ja pitkittyessään masennukseen. Kokemus on silloin: olen surkea, arvoton, vastenmielinen ihminen enkä kelpaa mihinkään. Jälkimmäinen voi johtaa suoraan aggressioon, joka kohdistuu paljastajaan, tämän mitätöintiin, nöyryyttämiseen ja vastahäpäisyyn.

Suojautuaksemme paljastumiselta voimme yrittää olla meihin kohdistuneiden odotusten mukaisesti eli mielistellä. Voimme teeskennellä olevamme jotain muuta kuin olemme tai sitten voimme yrittää luoda ulkoisesti näyttävän tai suureellisen kuoren hävettävän ytimen suojaksi.

Häpeän eli vastavuoroisuuden menettämisen pelko saa meidät kuuntelemaan läpi elämän toisen ääntä, tarkkailemaan toisen katsetta ja vihjeitä, jotta tietäisimme kuinka meidän tulisi olla, jotta tulisimme hyväksytyksi tai toiveemme kohtaisivat vastavuoroisuutta.

Häpeään liittyvä itsen kätkeminen ilmaisee paradoksaalisella tavalla toivoa: kun luovun itsestäni tai osasta itseäni sellaisena kuin olen, saan kenties tärkeät toiset ja heidän hyväksymisensä säilytettyä. Näin menetellen säästymme häpeäromahdukselta. Silloin kuitenkin meille tärkeitä toiveita ja minuuden puolia jää rikastuttavan vuorovaikutuksen ulottumattomiin. Jotain itsestä jää toteutumatta.

Sadun pieni lapsi edustaa kuitenkin sitä naivia ja turmeltumatonta tarkkanäköisyyttä, joka ei ole valmis osallistumaan häpeän vaatimaan teeskentelyyn ja salailuun. Lapsi on tässä myös metafora sille rohkeudelle, jossa voi luottaa omiin havaintoihin.

Ehkä sadun lapsi myös edustaa sitä rohkeutta, jota vaaditaan häpeän voittamiseen. On uskallettava nähdä omien valheellisten suojakuorien lävitse ja hyväksyttävä oma itsensä sellaisena kuin on. Oma itse on voitava nähdä alastomana ilman koreita vaatteita.

Mutta riittääkö tämä häpeästä vapautumiseen?

Häpeästä kärsivä on kuitenkin usein liiankin tietoinen siitä, mitä häpeää. Häpeä on kuin vankila, jossa me olemme yksin vailla mahdollisuutta kokemuksemme jakamiseen. Häpeäkokemuksen ytimessä on mieleen syöpynyt kokemus huonoudesta ja rakkauteen ja välitetyksi tulemiseen kelpaamattomuudesta. Sen ymmärtäminen, miten häpeä syntyi, mitkä kokemukset siihen vaikuttivat, on tärkeä lähtökohta tiellä kohti häpeävankilasta vapautumista.

Tarvitaan kuitenkin myös vastavuoroisuutta. Jotta häpeästä kärsivä uskaltaisi paljastaa sen, mitä häpeää, hänellä täytyisi olla luottamusta siihen, että paljastuksen vastaanottaja suhtautuisi siihen ymmärtämyksellä. Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen sekä kokemus siitä, että kaikesta huolimatta on omana itsenään arvokas ja ihmisenä kelvollinen, voivat muodostua helpottaviksi ja häpeästä vapauttaviksi kokemuksiksi.